Älkää unohtako rakastaa itseänne

Bonjour, messieurs-dames.

Kaksi Facebook-kaveriani tuli kommentoimaan julkaisuani, jossa totesin elämän ensisijaisen tarkoituksen olevan viisastuminen. Viisastuminen tarkoittaa omista virheistään opiksi ottamista sen lisäksi että se tarkoittaa viisaaksi tulemista. Viisas on syvällinen ja henkistynyt pohdiskelija, jolla on paljon hyviä neuvoja jaettavanaan, joskin on eri asia osaavatko kaikki antaa viisaan neuvoille arvoa. Julkaisua kommentoineiden Facebook-kaverieni mielestä rakkaus on kaikkein tärkeintä. Edes rahtunen viisautta tekee jokaisen elämästä parempaa, sillä silloin pystyy esimerkiksi löytämään ongelmatilanteissa itsekin ratkaisun, niinpä ei ole kaikessa riippuvainen muista.

Siitä rakkaudesta sekä ihastuksesta, intohimosta ja kiintymyksestä ihmisillä vasta riittää erityisesti opittavaa. Käsittelen aihetta ihmisten näkökulmasta, jotka eivät rakasta itseään. Tällaiset henkilöt ovat usein pessimistisiä luonteenlaadultaan ja kohtelevat itseään kuin narsisti uhriaan. He ovat hyvin aktiivisia seuranhaussa. Käyväthän he usein ulkona ja käyttävät monta kertaa viikossa jotain Tinderiä, joten seuraa luultavasti löytyy aktiiviselle. Peräti he päätyvät parisuhteeseen, joka ei olekaan pitkälti hyvä suhde – suorastaan huono tai ei ainakaan mitä on haettu. He voivat myös rakastua/ ihastua kuvitelmiinsa siitä millainen joku voisi olla parempansa versiona itsestään. Ensin on opittava rakastamaan ja arvostamaan itseään ollakseen onnellinen ja vetääkseen hyviä ihmissuhteita puoleensa – kaipasi sitten romanttista suhdetta tai ystävyyttä. Kun alkaa rakastaa itseään tuntee itsensä jo sitä kautta hyväksytyksi ja arvokkaaksi, jolloin saattaa huomata ettei välttämättä tarvitse ollenkaan koskaan parisuhdetta ollakseen onnellinen.

Itsensä rakastaminen, hyväksyminen ja arvokkaaksi tunteminen ei saa olla kiinni vain muista ihmisistä kuten siitä omasta kullasta. (Parisuhteet eivät kestä läheskään aina kuolinvuoteelle asti.) Rakastetuksi, hyväksytyksi ja arvokkaaksi tuntemisen on lähdettävä jokaisesta itsestään, koska suhteen päätyessä jää muuten tyhjän päälle, jollei rakasta itseään.

Minä en ole aina välittänyt itsestäni juurikaan enkä ainakaan tarpeeksi. Minulla on ollut itsetunto-ongelmia etenkin ulkonäköni suhteen. Olin täysi pessimisti, katkera nainen joka uskoi tehneensä niin peruuttamattomia virheitä, ettei elämäni voisi koskaan olla sellaista kuin halusin sen olevan. Itsetuntoni ollessa huono terveys ei merkinnyt minulle juurikaan – olipahan itsestään selvyys nuorelle ihmiselle, joten eihän siitä tarvinnut olla kiitollinen eikä tehdä mitään sen ylläpitämiseksi. Sitten kun itsetuntoni oli kohentunut aika paljon unohdin kokonaan kuka minä olen, mistä minä pidän, mistä minä suorastaan nautin ja mitkä ovat minun todelliset unelmani. Yli neljä vuotta olin kuin aina vain enemmän ja enemmän kapinoiva marionetti, joka riuhtoi lopulta narukahleensa kokonaan poikki. Opinpa ainakin noiden vuosien aikana millainen minä en halua olla ja millainen minä haluan olla.

Olen nähnyt rakkauden heikkoutena, joka tekee haavoittuvaksi. Ei rakkaus tee tasapainoista hyvän itsetunnon omaavaa ihmistä haavoittuvaksi. Olen pitänyt myös rakkautta ällösöpöilynä siksi että monet alkuhuuman päihdyttämät kyyhkyläiset saavat muut helposti vaivautuneeksi, koska eivät tajua että rakkauden fyysisempi puoli pidettäköön neljän seinän sisällä. :D Rakkaus ei ole ällösöpöilyäkään, vaan sillä on monenlaisia ilmentymiä. Rakkaus ei ole myöskään pelkkien naiivien tyttönaisten juttu, vaikka tyttöset ovatkin rakkaustarina sankarittaren ylikansoittama stereotypia.

Minua ei haittaa jäädä lopuksi elämäkseni yksin ilman miestä, joka rakastaa minua. Elinikäinen sinkkuus ei merkitse minulle epäonnistumista, ei ole merkinnyt koskaan. Luen ja katson telkkarista romantiikkasettiä ajankulukseni, mutten haaveile parisuhteesta ja rakkaudesta. Tietenkään en ajattele ettei kukaan voisi minua rakastaa minua, enhän ole mikään inhottava sisäisesti ruma ihminen. Siinä tapauksessa jos unelmieni mies osuisi kohdalle en alkaisi purnata vastaan. Minulle riittäisi enemmän kuin hyvin pari kolme kuukautta kestävät tapailut, joissa on vähän molemminpuolista ihastusta – ei mitään sen syvempää. Tällä hetkellä en ole valmis edes katsastamaan löytyisikö joku jota voisin tapailla. Aikeenani on keskittyä tänä vuonna ottamaan kaikki ilo irti siitä että pystyn rakastamaan itseäni tarpeeksi, vaikka eräs sukulainen lyttäsi itsetuntoni matalaksi jatkuvalla vähättelyllä ja muihin vertaamisella. Olen päässyt kuitenkin yli siitä miten kyseinen tyyppi kohteli minua. Minulle on aivan sama arvostaako hän minua lainkaan vai ei, vähät minä hänestä joka purkaa muihin ettei hänellä ole hyvä olla itsensä kanssa.