Haltiahahmoni ensimmäisestä larppiseikkailustani

Valkyrie syntyi 100 vuotta sitten eräänä kevätiltana tammen oksille rakennetussa haltiamökissä. Kuulostaa suloiselta, eikö? No, sitä se ei ollut. Valkyrie vietiin äitinsä käsivarsilta samantien syntymänsä jälkeen – kyseessä kun oli Ulf Alteannin ainoa tytär, jonka mies halusi kasvattaa palatsissa. Ulfin vaimo oli ollut vaikea saada lapsia ja siksi äpäristäkin täytyi pitää hyvää huolta – eihän Ulf halunnut jäädä ilman perillistä.

Ulf oli kaukokatseinen, sillä tilanne oli pysynyt samanlaisena pitkään. Moni jo olettaa, ettei pariskunta tulekaan saamaan yleisiä lapsia. Sen verran kauan he ovat yrittäneet. Valkyrie onkin elänyt melkoisessa yltäkylläisyydessä Ulfin todennäköisenä perijänä. Kaikki Valkyrien tavat eivät ole kovinkaan sovinnaisia: hän pitää hyvin paljon uhkapeleistä ja onpa hänellä myös maine ”huonona naisena”. Valkyrie itse nauraa mokomalle nimitykselle. Saattaa hänellä ehkä olla ollut muutama rakastaja keskimääräistä enemmän ja voihan hän joskus olla luvannut palveluksen palveluksena, mutta hän ei ymmärrä, millä lailla se muka tekee hänestä huonon.

Valkyrie on asunut koko ikänsä hovissa, mutta kaikki eivät ajattele hänen kuuluvan sinne aatelittoman äidin ja sopimattoman käytöksen takia. Valkyrieta on aina kohdeltu toisen luokan aatelisena, ja se raivostuttaa häntä. Nuorempana hän pelkäsi ylempiään, mutta vähitellen hän oppi pistämään kovan kovaa vasten – joko kasvotusten tai kieroilemalla selän takana. Ulf huomasi Valkyrien oveluuden ja juuri näiden piirteiden pohjalta hän oppi arvostamaan tytärtään aina vain enemmän – lopulta siihen pisteeseen asti, että otti tämän mukaan huolehtimaan vanhojen taikaesineiden kokoelmastaan. Kyseessä ei ole mikä tahansa kokoelma, vaan kyseiset esineet ovat hieman kiusallisia säilyttää. Tai sanottaisiinko, että laittomia. Kokoelmaan sisältyy mustan magian esineitä laidasta laitaan ja Ulf väittää sen olevan valtakunnan suurin aarreaitta niiden suhteen. Parempi olisi kuitenkin, ettei kovin moni jatkossakaan tietäisi tästä kokoelmasta.

Vaikka Valkyrien elämä on monin tavoin hänelle mieleistä, liittyy siihen joitakin uhkia. Mikäli isä saa toisen lapsen, häneltä putoaa kaikki alta. Hänellä ei ole automaattisesti paikkaa hovissa enää sen jälkeen, eikä häntä varmasti erikseen kutsuta sinne. Myöskään mittavasta omaisuudesta on turha haaveilla – isällä on nimeä muttei kultaa. Kulta tulee hänen vaimonsa suvusta, eikä Valkyrie varmasti saa enää nauttia siitä, jos pariskunnalle syntyy yhteinen lapsi.

Siispä Valkyrien täytyy turvata selustansa. Ensinnäkin oli tärkeää tutkia äidin sukua tarkkaan, eihän sitä koskaan tiedä mitä sieltä löytyisi. Se oli viisas päätös. Kulki nimittäin huhuja, että äiti oli sukua itselleen Rúnille, joka aikoinaan kukisti suuren peikkokapinan. Jos näin todella olisi ja Valkyrie voisi todistaa sen, saisi Valkyrie varmasti aatelisarvon myös äitinsä kautta.

Sitten päästäänkin siihen, minkä vuoksi Valkyrie on mukana vaarallisella matkalla. Maailmojen raja on paikka, minne kadonneet esineet tuppaavat ilmestymään. Keijut kun pitävät kullasta. Rúnin kadonnut tikari Peikonsurma saattaa hyvinkin löytyä juuri sieltä. Huhutaan että siihen ei voi koskea kuin Rúnin sukulainen, joten sen kantaminen olisi osoitus, että hän todella on Rúnille sukua.

Toki tämä suunnitelma vaatii, että Valkyrie todella löytää tikarin ja siihen liittyvät legendat todella pitävät paikkansa – mikä ei todellakaan ole varmaa. Siksi on hyvä keksiä myös varasuunnitelma. Niinpä Valkyrie mietti: millä tavalla haltia voi saavuttaa korkeamman arvoaseman? No avioliitolla. Suurin osa aatelismiehistä on laiskoja, pöyhkeitä ja typeriä. Osa taas on aivan liian pehmeitä. Valkyrie on kuitenkin löytänyt sopivan kohteen hetken pähkäiltyään: Unnurin. Ei Unnur häntä romanttisessa mielessä miellyttänyt, mutta mies on korkeassa asemassa, rikas ja ihan siedettävän oloinen. Unnur tuntee oman arvonsa ja on älykäskin. Hän ei ole säälittävä luuseri kuten esimerkiksi prinssi Oliwier, joka entisen rakastettunsa kuoleman jälkeen näytti avoimesti heikkoutensa pillittämällä milloin milläkin nurkalla. Hän ei ole myöskään mielisairas niin kuin kuninkaallinen neuvonantaja Kettil tai idealistinen idiootti kuten Even. Valkyrie voi jopa kuvitella kunnioittavansa häntä.

Mahtisuvut kuitenkin naivat harvoin vain puoliksi aatelisia – Valkyrien täytyy siis keksiä jotain, mitä saadakseen Unnur voisi naida hänet. Mitään viettelykikkoja ona ivan turha kokeilla, tuntuu melkein kuin Unnur olisi sellaisille immuuni. Parempi siis käydä suoraan kylmää kauppaa. Valkyrie on lähettänyt Unnurin perään vakoojia, ja hänelle on selvinnyt että mies etsii erästä tiettyä korua – joka onneksi löytyy hänen varastoistaan. Valkyrie on aina luullut että koru on täysin arvoton, mutta juuri sen Unnur tuntuu kovasti haluavan. Ei kuitenkaan kannata suin päin juosta tarjoamaan sitä miehelle – silloinhan tämä ymmärtää että häntä on vakoiltu. Parempi odottaa tilaisuutta – eiköhän Unnur jossain vaiheessa tule sanoneeksi tai tehneeksi matkalla jotain sellaista, joka osoittaa hänen etsivän jotain. Silloin kannattaa käyttää tilaisuus hyväkseen.

Hahmokuvaus on kaverini kirjoittama.

Sänkykatos kohtuuhintaan

Moi. Minulle ommeltiin ensikämppääni varten valkoisesta, Ikeasta pikkurahalla ostetusta organzasta sänkykatos. Aikansa se kesti, kunnes yläosaan tuli repeämä – eihän ohut kangas kestä loputtomiin; siinä katoksessa oli keskellä nauhan varassa renkula, josta se roikkui katossa. Keksin antaa sänkykatoksella vielä jatkoaikaa tuunaamalla siihen lyhyen yläosan canopyksi canopyn päälle isovanhempien nurkissa tarpeettomana lojuneella kullanvärisellä vuorikankaalla samalla idealla kuin olisin ommellut pyöreän pöytäliinan. Pyöreä keskikappale leikataan sänkykatoksen tukirenkaan halkaisijan mukaan ja sen ympärille ommellaan kolme sivuistaan yhteen ommeltua kangaskaitaletta rypyttäen.

Kun alkoi olla aika hankkia materiaalit uutta canopyä varten, haaveilin oikein raskaasta kankaasta ommellusta baldakiinista. Sen alla maatessa olo olisi kuin pukudraaman sankarittarella, mutta siihen olisi saanut palamaan yli 200 euroa; kankaat ja ompelijan palkkio. Halusin päästä paljon halvemmalla, sillä tuunauskeksintöni oli näyttänyt hyvältä ja antanut sängylle ylellisen ilmeen.

Löysin Wishiltä alle kahdellakympillä moskiittoverkon. Ikeastakin saa moskiittoverkkoja, joskin vain valkoisena kun taas Wishissä oli monipuolisempi värivalikoima. Tahdoin vaaleankeltaisen/ beigen moskiittocanoben (näyttäköönkin katos kuvissa luonnonvalkoiselta). Lyhyttä yläcanopyosaa varten ostin Eurokankaasta tarjoushintaan niin sanottua raskasta iltapukukangasta (smaragdinvihreät verhoni on ommeltu samasta kankaasta). Ompelijatuttuni väkersi irrotettavan katoksen tuomastani kankaasta ja muokkasi myös Wishin canopystä käytännöllisen irrotettavan mallin, jotta sen pystyy välillä pesemään.

Pääsin 65:llä – 75:llä eurolla. Itse tekemällä canobe olisi kustantanut ehkä korkeintaan 35 euroa – nauhat ja langat kankaan ja valmiin katoksen lisäksi. Mutta kun siinä olisi ollut sen verran ompelimista, että olisin tylsistynyt niin että langanpätkät tulevat korvistakin ulos. :D

Oman tyylin löytäminen ja sen evoluutio

Salut, messieurs-dames. Minun tyylini oli teinistä 21- vuotiaaksi asti melkoisen tavallinen, vaikka erotuinkin vaatevalinnoillani joukosta ainoastaan paperilla kaupunkina olevassa kyläpahasessa (nimeltä Hamina). Tyypillisimmät vaateyhdistelmäni olivat merkkifarkuista, lyhyt- tai pitkähihaisesta t-paidasta tai neuleesta koostuva tuikitavallinen asukokonaisuus. Asun koruina oli ehkä yksi tai kaksi hopeasormusta ja mieluiten Snö of Swedenin korvakorut. Osa vaatteistani oli kalliimpia kuin koulukavereillani, asukokonaisuuteni huolitellumpia ja aikuismaisempia kuin koulukaverieni enemmistöllä. Silti makuni ei ollut vielä kehittynyt eikä rohkeuteni riittänyt persoonallisempaan pukeutumiseen, koska minulla oli jossain määrin huono itsetunto.

Ammattikoulun toisena vuotena kiinnostuin vintagesta etenkin pukeutumistyylinä ja ihailin burleskiesiintyjä Dita Von Teeseä sekä filmiähtiä, Marilyn Monroeta ja Brigitte Bardotia. 1950-luvun naistenmuoti oli minusta silloin tyylikkyyden huipentumaa. Kiertelin siskoni M:n kanssa Helsingissä vintageputiikeissa metsästämässä minulle polvipituista vintagemekkoa valmistujaisiini. Minun oli ehdottomasti saatava 1950- tai 1960-luvun alusta oleva vintagemekko valmistujaisiini ja sellainen löytyikin Play It Again Samista, jonka palveluihin sisältyi myös mekon kavennus mittojeni mukaiseksi. Historiasta kiinnostuminen sai minut mieltymään myös gootahvasta tyylistä, elegant gothic aristocratista eli aristosta, huomattavasti aristoa muistuttavasta victorian gothista sekä classic ja gothic lolitasta. Välillä pynttäydyin lolitamaisesti – toki siten että näytin nuorelta neidiltä enkä max 12-vuotiaalta pikkutytöltä. Vain välillä, sillä laittauduin eniten gootahtavasti tai vintagehenkisesti.

Goottius ja vintagehenkisyys tulivat jäädäkseen, mutta loleilu jäi minun kohdallani kokeiluksi. 1950-luvun tyttömäinen söpöilymuoti ei enää hivele silmiäni, joten en juhlisi enää valmistujaisiani kellomekossa. Suosin nyt 1940-luvun naisellisempaa ja kypsempää tyyliä. Goottiuteni toteuttaminen on hillitympää näin naisen isässä, koska naisen iässä lähemmäs kolmekymppisenä huomion herättäminen ei ole tyylissäni minulle enää yhtä tärkeää. Kaikkein olennaisinta on että vaatteeni ilmentävät niin hyvin minuuttani että tuntuvat toiselta iholta, viihdyn tyylissäni, tyylistäni ei puutu aistillisuutta ja osaan tuoda parhaat puoleni esiin sekä häivyttää ulkoisen olemukseni puutteet.

Tylsää tavistyyliä vuonna 2008 neuletakin alta pilkottavine Hilfigerin t-paitoineen 19-vuotiaana merkonomiopiskelija. Mikään muu ei miellytä silmääni asussa paitsi kampaus. Tuskailen välillä etten osaa enää laittaa yhtä hyvin hiuksiani kuin tuolloin.

Vuonna 2011 22-vuotiaana

Pidän jo huomattavasti enemmän tästä asusta, onhan se paljon näyttävämpi ja persoonallisempi. Siis pidän jopa meikin osalta, vaikken enää viihtyisi noin vahvassa meikissä. Yläosa voisi olla vähän seksikkäämpi eikä kuin kotiopettajattaren pyykkinarulta varastettu. Tuolloin tuntui olleen se juttu olla mahdollisimman epäseksikäs kuvissa sekä pukeutujana.

Vuonna 2012 23-vuotiaana

casualia classic-lolitaa ja fiftarimimmiä yhdistelevä asukokonaisuus

1940-luvun henkisessä asukokonaisuudessa naama viehättävästi ketipinorista turvonneena silmät yhtä elottomina kuin kuolleella <3

Ketipinor oli ajettu tämän kuvan ottamiseen mennessä lähes kokonaan alas. Verratkaapa kasvojani ylempiin vuoden 2012 kuviin. :D

Vuonna 2013 24-vuotiaana 

 

Pukeutumiseni oli paljon aistillisempaa, mutta se ei ollut vielä muuttunut juurikaan.

Vuonna 2013 otin kasarin casualiksi tyylikseni. Olin muuttunut niin paljon ihmisenä, että minusta oli aika muuttaa tyyliäni niin että näkyi! Olen tässä kuvassa kuin toinen ihminen reilu vuosi sitten otettuihin kuviin kasarityylissäni, paljon seksikkäämpi ja eloisampi.

Vuonna 2014 25-vuotiaana

minä ja Belsissa 

Tänä vuonna 28-vuotiaana

Mikä on teidän tyylinne tarina? Kokeilitteko useita tyylejä ennen kuin löysitte sen oman juttunne? :)

Kuolema yllätti jälleen kerran

Kuolema on kaikkein paras yllättäjä. Se on vienyt mukanaan kahden sellaisen ihmisen hengen, joiden en olisi millään uskonut menehtyvän. Molemmat vainajat olivat niin nuoria, vasta parikymppisiä. Heillä oli mennyt jonkun aikaa huonosti, mutta he vaikuttivat selvinneet vaikeuksistaan entistä vahvempina voittajina. Vainajista nuoremmalla vaikutti olevan elämä niin mallillaan, sillä hänellä oli ammatti, oman alansa töitä, porukoidensa omistama parvekkeellinen kaksio kotina ja elämäniloinen persoona.

Vanhempi vainaja oli minun ikäiseni eli 1989 syntynyt nainen. Hän ei ollut kaverini, sattuipa vaan olemaan somesta tuttu, suoranainen aikansa ilmiö. Minun ollessani teini ei ollut Instagrammia eikä Snapchattia, vaan Irc-galleria eli Galleria/ Galtsu oli ”se ykkössome”. Tämä nainen oli yksi galleriajulkkiksista, ja hänen pitämällään lifestyleblogilla oli tuhansia lukijoita.

Kasvukipujen kanssa elävänä teininä minua harmitti, ettei oma elämäni ollut edes puoliksi yhtä coolia kuin tällä galleriajulkkiksella. Harvoin näkee yhtä valokuvauksellista neitosta kuin hän oli. Eräs hänen existään soitti levyttäneessä bändissä. Wanhojenkuvat toivat limusiineineen mieleen Gossip Girl -kirjojen rikkaat teinit. Bloginsa alkuaikoina hän oli mukana tanssimassa yhdessä musiikkivideossa.

Sen sijaan minä olin putkahtanut tähän kylmään maailmaan vain siksi, ettei alkoholistinarkkariäitini ollut jaksanut tehdä sillä kertaa aborttia. Minulla edes ollut teininä juurikaan kavereita etenkään jos mieleni olisi tehnyt lähteä viikonloppuisin baariin. Se oli suuri epäkohta teinityttösen elämässä, jolla oli silloin pintaliitäjän sydän. Olin katkera ja kyllästynyt elämääni. Taistelua selviytymisestä, taistelua selviytymisestä.

Elämäni oli aika siedettävää, kun kävin pitkästä aikaa lukemassa huippusuositun bloggaajan tekemisiä hänen blogistaan aikuisena naisena. Hän kertoi pahoista ongelmistaan. Oikeasti pahoista ongelmista eikä mistään lievästä masennuksesta/ ahdistushäiriöstä tai parisuhteen päättymisestä. Uskomatonta se oli mutta totta. Tunsin sympatiaa hänen taisteluaan kohtaan ja kauhistuin, mitä pahaa hän oli tehnyt joutuakseen noin rääkättäväksi. Blogilandian ikonilla alkoikin mennä paremmin ja olin hyvilläni hänen puolestaan.

Varmaan itkin viikon kun kuulin perheenjäseneltä kaverini siis nuoremman vainajan kuolemasta. Kyyneleet virtasivat myös kun Instagrammiin oli päivitetty someikonin kuolemasta, en niin paljon kuin kaverini kuoleman takia, mutta kyynelehdin kuitenkin. En käsitä miksi tulin noinkin surulliseksi nimen omaan hänen kuolemastaan, koska en ollut missään vaiheessa hänen ihailijansa enkä edes blogin aktiivinen lukija, paitsi hänen bloginsa loppuaikoina, sillä minua kiinnosti miten hän pärjäsi. Väärin hänen kuolemansa ainakin oli. Hän kuoli turhaan. Hänestä olisi voinut tulla ihan mitä tahansa. Uskoin hänen vielä innoittavan omalla selviytymistarinallaan muita pysymään vahvoina samassa tilanteessa.

Vieläkään en ole uskoa että he ovat poissa. Kaverini kuoli kolme vuotta sitten ja someikoni kaksi vuotta sitten, molemmat nuorina ja kauniina.

Game of Thronesista: muun muassa lempi- ja inhokkihahmojani sekä parhaita paloja kausilta 1-6

Ennen Game ofThronesin ensimmäisen tuotantokauden esittämistä TV2:lla en ollut kuullutkaan koko tv-sarjasta saati George R.R. Martinista, jonka kirjoittamaan Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan sarja perustuu. Miekkarin hoitsutantta jutteli kuutisen vuotta sitten eräällä tapaamisella fantasiatelevisiosarjasta, jossa lohikäärmeen poikaset istuvat olkapäällä kuin papukaijat. Eukko oli katsonut Game of Thrones -nimistä sarjaa netistä/ HBO:lta. Huomattuani että Game of Thrones -nimistä sarjaa aletaan pyörittää TV2:lla päätin että katsotaanpa uteliaisuudesta uutta tv-sarjaa, pidänhän fantasiasta. Fantasiaelokuvia on filmattu jonkun verran, mutta televisiosarjoista on huutava pula.

Game of Thronesissa juonitellaan, soditaan ja seikkaillaan täysin kuvitteellisessa maailmassa kuten TSH:ssa ja Dragonlancessa, Essos- ja Westeros-nimisillä mantereilla. Tulen ja jään laulun maailma ei ole kyllä nähnytkään fantasiakirjamaailman jalokiveä. Ei haltioita eikä kääpiöitä, vaan pelkkiä ihmisiä, jättiläisiä, valkeita kulkijoita zombiearmeijoineen, rumia metsän lapsia ja hevosen tasolla olevia lohikäärmeitä (jotka kuulostavat poikasina pikkupossuilta). Dragonlancen lohikäärmeet ovat omaa luokkaansa, ovathan ne upeita petoja. Nuo Krynnin lohikäärmeet ovat komeampia, pitkäikäisempiä (elävät satoja vuosia), älykkäämpiä – ihan yhtä älykkäitä kuin ihmiset; niillä on oma kielensä ja ne osaavat puhua ihmistenkin kieliä. Fantasiakirjallisuuden suurin klisee on keskiaikaisella kehitysasteella turnajaisineen ja ritareineen oleva maailma, kuten Game of Thronesissa. Juoni rakentuu lähes kaikissa fantasiakirjoissa hyvän ja pahan välisestä taistelusta, muttei Martinin luomassa muuten kliseisessä maailmassa.

TV-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksot eivät koukuttaneet täysin, ennen kauden päätösjakson loppuhuipennusta. Khaleesi Daenerys Targaryen menee siinä kivettyneet lohikäärmeen munat mukanaan miehensä hautarovioon. Daenerys ei palakaan, sillä tuli ei vahingoita häntä, ja tämä riittäisi jo lennättämään hänen kannattajansa perseelleen. Mutta ei siinä kaikki: kolmesta kehittyneestä lohikäärmeen munasta on kuoriutunut pikkuisia lohikäärmeitä, ei kissanpentuja suurempia. Siitä pitäen olen ollut tiukasti koukussa jännittämässä kuka on ovelin pelaaja juonittelupelin vaaravyöhykkeissä ja seuraamassa miten Daenerys kasvattaa valtaansa. Tammikuu on ehkäpä vuoden masentavin kuukausi, johon ei sisälly mitään muuta hyvää kuin uuden Game of Thronesin tuotantokauden starttaus Ylen kakkosella.

Fanfictionin puolelta löytyy tämän fandomin osalta välillä parempia keksintöjä kuin TV-sarjan alkuperäisestä canonista. En jätä niitä mainitsematta, sillä tv-sarjasta tulisi näitä käyttämällä vielä kiinnostavampi ja parempi.

* Elossa voisi olla muitakin Targaryenejä kuin Jon Snow/ Aegon Targaryen ja Daenerys. Entä jos Viserys olisikin vain karkoitettu ykköskaudella eikä saanut kultaista kruunuaan? Entä jos Hullulla kuninkaalla tai kruununprinssi Rhaegarilla olisi ollut äpäriä?

* Eddardilla ja Catelynillä voisi olla Sansaa vanhempi tytär palvelemassa Tywin Lannisterin tarkoitusperiä. Vanhan leijona syytti Tyrionia Joanna-vaimonsa kuolemasta. Tyrion ei missään nimessä saa periä Casterlyn kalliota, niinpä lordi Tywin pakot- siis suosuttelee vävynsä Robert-kuninkaanvapauttamaan vanhemman poikansa Jaimen ritarin valasta ja käskee tätä solmimaan avioliiton Starkin sukuun kuuluvan neidon kanssa.

* Tywin Lannisterilla voisi olla kolmas poika. Joko Jaimea ja Cerseitä vanhempi tai Tyrioniakin nuorempi, jolla on eri äiti kuin muilla Lannisterin lapsilla.

Tyrionilla oli nuoruudessaan suhde Tysha-nimisen naisen kanssa, eikä se sopinut isäukolle. Entä jos Tysha ja Tyrion olisivat saaneet pojan? Luulisin että Tywin olisi itseasiassa kelpuuttanut pojan perijäkseen. 

Lempihahmojani ja inhokkihahmojani

Kukas muu kuin Lohikäärmekuningatar Daenerys Targaryen on ollut lempihahmoni siitä lähtien kun hauraasta prinsessasta kuoriutui vahva johtaja. Kuningatar on hyvä kannattajilleen toisin kuin Joffrey, mutta hän on tarvittaessa kova ja häikäilemätön. Eikä siinä kaikki; hän on palamaton ja hänellä on lohikäärmeitä.

Lordi Baelish on listattu vihatuimpien hahmojen joukkoon, joten hänen tönkkö kuolinkohtauksensa näkyi huvittaneen osaa faneista. Petyr Baelish oli sarjan puoleensavetävin mies kehräävine äänineen ja hurmurinlahjoineen. Sansa oli tiiviisti miehen verkossa lähes myytynä, vaikkei herra ollutkaan mikään uljas nuori ritari. Kenestä tahansa ei olisi ollut ainesta nousta nobadystä yhtä korkealle sosiaalisessa hierarkiassa ja olla (ainakin lähes) aina askeleen edellä valtaistuinpelissä.

Muita suosikkihahmojani ovat sympaattinen Sipuliritari Ser Davos Merenverta, Hietakyyt, plus Ellaria Sand ja Oberyn Martell. Ellaria on ihanan aistillinen ja vaarallinen keskiajan vamppi. Hänen rakastajansa prinssi Oberyn oli viettelijättären miespuolinen vastine. Argh prinssi Oberynin raaka kuolema nakertaa edelleen. Voisiko Daenerys kehottaa koleasti Dracariyta kärventämään zombie-Vuoren?

Mielipiteeni on muuttunut Jaime Lannisterin ja Sansa Starkin suhteen. Molemmat ärsyttivät minua ensimmäisellä kaudella. He ovat muuttuneet enemmän kuin ketkään muut hahmot. Sansa ei ole enää naiivi pulassa oleva hiirulaisneitonen, vaan suhteellisen vahvaksi ihmiseksi muuttunut naisenalku, kiitos Petyr Baelishin vaikutuksen. Sydämeni jätti lähes lyönnin väliin kun Jaime oli kärventyä lohikäärmetulessa yrittäessään lahdata Lohikäärmekuningattaren. Miekkonen alkaa olla löytänyt moraalisen selkärankansa nöyrryttyään menetettyään miekkakätensä. Monien suosikkihahmo Arya Stark on raaempi kuin Jaime. Muistanette Meryn Trantin raaʼan murhan vitoskaudelta ja vanhan irstailijan Walder Freyn poikien sisälmykset piirakassa kutoskaudella?

Inhokkihahmoistani karsein on ylivoimaisesti Ramsay Bolton. Se hirviö rääkkäsi ensin Theon Greyjoyta ja silpoi tämän sitten eunukiksi. Theonin rääkkäämistä henkisellä alistamisella jatkuvassa pelossa kesti siihen asti että tämä pääsi pakoon Talvivaarasta. Psykopaatti raiskasi vaimonsa Sansan, tappoi isänsä ja velipuolensa, vasta vauvan. Kakkossijalle päässyt Cersei Lannister on vielä hirveämpi sadisti kuin ensimmäinen insestihedelmänsä Joffrey. Manipuloiva narsisti, jonka pahin teko on joko Baelorin septin räjäyttäminen tai olla auttamatta sodassa zombieita ja valkoisia kulkijoita vastaan. Jaime, Lannisterin sisaruksista yksinkertaisin tajusi lopulta millaista hirviötä on nainut vuosikausia. Kenties liian myöhään huomioiden Westerosin tilanteen tukaline paikkoineen. Lisäksi inhokkihahmojani ovat seuraavassa järjestyksessä: 3) Joffrey sadistisine leikkeineen 4) raiskaaja öykkärisilpojakaheli ser Gregor ”Vuori” Glegane 5) rasittava päällepäsmäri Lysa Arryn 6) Ramsayn bitchrakastajatar Myranda 7) Locke ja tyttärensä Shireenin roviolle hyvän sotaonnen toivossa uhrannut Stannis Barateheon.

Ketkä ovat teidän suosikki- ja inhokkihahmojanne? :)

Postaus on hyvä päättää muutamaan suosikkikohtaukseeni. Nauttikaa sydämenne kyllyydestä!

Isäänsä kuninkaan kourana tuuraava Tyrion Lannister lähettää Suurmestari Pycellen tyrmään

Daenerys lukitsee Xaro Xhoan Daxoksen ja Doreahin holviin kuolemaan

Isoisä lähettää Kuningas Joffreyn nukkumaan

Style Inspiration: Vampyyrielokuvat

Uudempaa tuotantoa edustavan vuoden 1994 Verenvankien alussa eletään 1700-lukua, mutta siinä vaiheessa siinä ei esiinny ketään vähääkään keskeisessä roolissa olevaa naishahmoa, joka pukeutuisi rokokoomuodinmukaisesti. Vanhoissa, ennen 1980-lukua esiintyvissä vampyyrielokuvissa esiintyvät naiset vampyyrittarista saaliiksi joutuvista neidoista pukeutuvat samantyylisesti joko empire-, viktoriaanisen tai vintagemuodinmukaisesti. Tuon vaikakauden vampyyrileffoista ei nouse yhtä ylitse muiden inspiroivaa naista, vaan ihailen kaikkien naisten tyyliä. 

Empire on näistä kolmesta muodin aikakausista vanhin, joten ne kuvat ovat ylimmäisinä. The Vampire Lovers ja kahdessa Hammer Horrorin Carmilla-versiossa empire on muodissa leninkeineen, joissa vyötärö on nostettu korkealle poven alle. Näistä kolmesta aikakaudesta empire inspiroi itseäni vähiten, mutta sen sijaan jotain lukijaa – etenkin Jane Austenin tai Georgette Heyerin kirjoista pitävää – Carmillan puvustus voi inspiroida senkin edestä. Empiremuodissa on ainakin se hyvä puoli, että se on armollista kaikenlaisille naisvartaloille. Antaisin kuitenkin Carmillalle palkinnon parhaasta maskeerauksesta. Elokuvan naisista pitävä vampyyritar Marcilla/ Carmilla/ Mircalla (Ingrid Pitt) on oikein kauniisti meikattu, yksinkertaisesti leikittelemättä väreillä silmämeikissä. 

The Brides of Dracula ja The Kiss of the Vampire sijoittuvat viktoriaaniseen aikaan, joka tuntuu olevan vähän niin kuin puolivirallinen vampyyrien aikakausi. Silloin vampyyri kuvattiin houkutuksena aikana, jolloin fyysisiä himoja pidettiin syntinä – ainakin naisten tapauksessa. Niinpä sivistyneinä ja komeina, ylipäätään hyvin puoleensavetävänä kuvattu vampyyri oli hahmo, josta alistetut viktoriaaniset naiset saivat turvallisesti haaveilla. Kokonaisuudessaan näiden viktoriaanisten leffojen puvustus on näistä eniten makuuni. Oi että minulle ampiasvyötäröitä, röyhelöisiä aamutakkeja, pitkiä vähän alaspäin leveneviä helmoja ja kampauksia, joita yrittää apinoida parhaani mukaan.

The Brides of Draculan eleganttina pahiksena Meinsterin paronina hurmaa David Peel. 

 

Säikähtänyt Marianne Danielle (Yvonne Monlaur) Meinsterin linnassa.

Meinsterin paronin uhrit

Marianne ja Meinsterin paronitar (Martita Hunt)

The Kiss of Vampiresta 

Draculaʼs Daughter kuvaa aikaa, joka on ollut filmaushetkellä nykyaikaa siis 1930-lukua niin kuin myös Draculan Bela Lugosi -versio. Oletetaan että eläisimme vielä 1930- ja menisin elokuvateatteriin katsomaan Draculaʼs Daughterin. Eipä puvustus säväyttäisi tällöin samalla tavalla minua kuin nyt kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin, koska puvustus saa hohtoa siitä että se on vähintään vintagea. 1930-luvun vampyyrittaren tyyliä on kaikkein helpointa tuoda arkeen, jos on valmiiksi naisellinen, paljon hameita ja korkokenkiä käyttävä pukeutuja.