Tätä minä tarkoitan kun sanon olevani pakana osa 2

Hyvää iltaa. Tätä minä tarkoitan kun sanon olevani pakana -postauksen ensimmäisessä osassa kasvettiin vauvakasteen saaneesta tapaluterilaisesta aikuiseksi naiseksi, jota pakanuus alkoi vetää vahvasti puoleensa parikymppisenä. Tällä kertaa paneudummekin harjoittamaani rekonstruktionistiseen pakanuuteen rituaaleineen ja arvoineen. Instagram-profiilissani on joskus lukenut in english saksalaisen Friedrich Nietzchen sitaatilla ”Kaikesta mistä on kirjoitettu rakastan vain sitä, mikä on kirjoitettu verellä.” ei ole mitään tekemistä pakanuuteni kanssa. Luovana persoonallisuutena satun tiedostamaan että taiteessa on nähtävä, miten paljon siihen on panostettu luomisvaiheessa. 
”Pakanallinen rekonstruktionalismi on menetelmä, jolla kehitetään ja harjoitetaan pakanuuden historiallisia muotoja nykyajan maailmassa. Se lähtee kaksoisoletuksesta, jonka mukaan muinaiset uskonnollisuuden esiintymät olivat merkityksellisiä, ja että uskonnonharjoituksen muodot pysyvät merkityksellisinä aikojen halki.

Käytännössä RP erottuu muista uuspakanuuden muodoista painopisteidensä osalta. RP:n perspektiivin perusajatuksiin kuuluu:

* historiallisten ennakkotapausten ensiarvoinen asema jumaluuksien, palvonnan ja symboliikan osalta

* etninen spesifismi ja eklektisyyden hylkääminen

* mesopakanuuden (kuten elvyttämiskauden druidistiset ryhmät, seremoniallinen magia) hylkääminen

* wiccalaisen teologian hylkääminen, erityisesti sen duoteistisessa muodossa (eli ”kaikki jumalat ovat yksi jumala, kaikki jumalattaret ovat yksi jumalatar”)

* inspiraation kunnioittaminen yhdistettynä selvään rajanvetoon henkilökohtaisesti intuitiosta peräisin olevan uskonnonharjoituksen ja historiallisista ennakkotapauksista tulevien välillä.”-Pakanaverkko

 

Menestyäksemme todella elämässä tarvitsemme jumalten varjelusta ja ohjausta. Kuolevaisen ihmisen kuuluu pyytää menestystä pyytää nöyrästi ja hartaasti, jolloin siinä ilmenee hurskaus. Suhtauduin jumaliin niin kunnioittavasti etten missään tilanteessa halua antaa aihetta vihastumiseen saati tyytymättömyyteen. Minulla ei ole oikein oikeutta vaatia itselleni suopeutta ja ajallista siunausta ennen kuin olen antanut jumalille kunnolliset uhrit. Uhraan joko siksi että haluan säilyttää jatkossakin jumalten suosion tai toivon menestystä juuri jollain tietyllä elämän osa-alueella. Kalenteri ja se mihin satun kulloinkin tarvitsemaan apua määrittävät mille laajan pantheonin jumalalalle tai jumalille uhraan. Eniten tulee uhratuksi kotijumalille ja seuraavaksi eniten kahdelle jumalattarelle johtuen siitä että toinen heistä on taiteiden ja tieteiden suosija ja toinen rakkauden, kauneuden ja erotiikan jumalatar.

Ennen uhrilahjat luokiteltiin joko verettömiin – hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa, mettä, suitsukkeita ja kukkia – tai verisiin – karjaeläimiä kuten lampaita ja nautoja. Minulta on kysytty joko tosissaan tai vähän läpällään kauhistellen ei kai uhriseremonioihin vain sisälly eläinuhreja kuten lintuja. Eipä sisälly, sillä nykyään rekonstruktionistit uhraavat joko täysin verettömiä uhreja tai ainakin valmiiksi teurastettua lihaa. Käyttämissäni yksinkertaisissa rituaaleissa jumalille kuuluu antaa uhrilahjaksi viiniä ja jumalattarille maitoa, mutta sitä vastoin kotijumalille voi antaa uhrilahjaksi kukkia, viiniä, maitoa tai polttaa suitsuketta; itse poltan lähes aina suitsukkeen ja satunnaisesti saatan tarjota maitoa. Joka kerta uhratessani saan olla ainakin tietoinen että minua oikeasti kuunnellaan toisin kuin monoteistiaikoinani. Jumalat ja Jumalattaret eivät ilmesty eivätkä puhu rituaaleissa, mutta tunnen hyvin vahvan energian kosketuksen.

Minua on varjeltu usein onnettomuuksilta joko kokonaan tai ainakin minulle ei ole käynyt niin huonosti kuin olisi voinut käydä. Viimeksi mainitusta tapauksesta on esimerkkinä liukastumisonnettomuus Pasaatissa vuonna 2017, josta selvisin sentään murtuneella kyynärpäällä. Silloin aistin ihmistä korkeamman voiman olevan läsnä. Rukouksiini on vastattu, mikäli sen on katsottu olevan minun korkeimmaksi parhaakseni. Esimerkkinä toteutuneesta rukouksesta on että sain pyytämääni viisautta huomattavasti lisää kuukausissa enkä vuosissa. Toiveeni että erään miehen ja minun välilleni muodostuisi eräänlainen friends with benefits -kuvio ei toteutunut, vaikka toivoin sitä hartaasti vuosia. Jälkeenpäin olen niin helpottunut, ettei tämä toive toteutunut, sillä minulle valkeni että olinkin hullaantunut pelkästään kuvitelmaani tästä miehestä/ hänen potentiaaliinsa. Arvon herrasta on ollut harmia aiemmille naisilleen eikä hänestä ole tähän asti laittamaan elämäänsä järjestykseen ihan itsensä takia eikä häneltä löydy edes maalaisjärkeä ja itsehillintää. Tosiasiat ovat olemassa, mutta niiden toteaminen ei tarkoita ettenkö olisi antanut tuolle kaksilahkeiselle anteeksi. Hänestä ei ole enää minulle harmia ja olen päässyt niin paljon elämässäni eteenpäin.

Hurskaudesta syntyvät hyveet ovat yhteiskunnallisia. Minun kuuluu noudattaa yhteiskunnan eli Suomen valtion jäsenenä sen lakeja. Yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttäminen on yksi parhaimpia ja luonnollisimpia tapoja osoittaa hurskauteni ja harjoittaa hyveitä. Yhteisön yleinen hyöty edellyttää minua rajoittamaan tarvittaessa mielihalujani niin etten vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä. En saa ajatella pelkästään omaa etuani, vaan minun on otettava muutkin ihmiset huomioon, niin yhteiselo muodostuu harmoniseksi. Neljä päähyvettä versoavat kohtuullisuudesta: kärsivällisyys, oikeus, viisaus ja urhoollisuus. Niiden harjoittaminen on hurskautta, mutta niiden laiminlyönti on syntiä. Synti ei ole jumalan ja ihmisen sisäisen sovun rikkomista, vaan usein koomista ylvästelyä kun kuolevainen ihminen ei muista paikkaansa, vaan änkeää ylemmäs jumalten vallan alalle, jolloin kukkoilusta on seurattavissa huonoa onnea.

”Mikset sä vietä enää joulua?” minulta on kysytty. Tietenkään rekonstuktionisti ei vietä kristittyjen juhlapyhiä kuten pyhäinpäiviä ja pääsiäistä, joskaan en ole viettänyt niitä ennen kääntymistänikään. Meillä on oma kalenterimme juhlapäivineen. Jotkin juhlapäivä sattuvat melkein samaan aikaan kuin esimerkiksi joulu. Se vain päättyy aiemmin, juhlalla on eri nimi, sitä vietetään eri jumaluuden kunniaksi joskin sen juhlimiseen kuuluu tuttuja jouluperinteitä kuten kyläily ja pienet lahjat – joista joulunvietto on saanut vaikutteita. En edusta yleisintä pakanallista suuntausta niin kuin wiccoja tai Karhun kansaa (suomenuskoiset), niinpä juhlapäiväni rajoittuvat rituaaleihin sille jumalalle jonka kunniaksi juhlaa vietetään. Tietysti voin sulauttaa joulukuisen juhlan jouluun kyläilemällä, herkuttelemalla ja antamalla perheelle pienet lahjat. Totta kai minusta olisi mukavaa, jos meikäläisiä löytyisi muualtakin kuin ulkomailta, että voisin juhlia kaltaisteni kanssa. Silti yhteisöllisyys ei ole minulle tärkeintä uskonnon harjoittamisessa,vaan se että saan osakseni jumalten varjelusta ja ohjausta aina tarvittaessa.

En saa mitenkään ympätyksi enää mukaan käsityksiäni siitä, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. Niinpä tulin siihen tulokseen, että minun on luontevinta kirjoittaa aiheesta erikseen.

Suomifilmin parempaa tuotantoa

Suurin osa Suomifilmin aikaansaannoksista ei ole hyviä. Sinänsä sotilasfarssit, Pekka pätkä -elokuvat ja Katariina ja Munkkiniemen kreivi vielä välttävät ajanvietteenä, mutta kun joukkoon mahtuu erinäisiä ylinäyteltyjä melodraamoja, jotka ovat sitä koomisempia mitä synkempiä aikoja hahmot elävät. Jopa suomifilmeistä löytyy sentään elokuvia, jotka viitsin katsoa kerta toisensa jälkeen kyllästymättä niihin. Esittelen lyhyesti neljä kotimaista elokuvaa Suomifilmiltä. :)

Valkoinen peura, 1952

rooleissa muun muassa

Mirjami Kuosmanen 
Kalervo Nissilä 
Åke Lindman 
Jouni Tapiola 
Arvo Lehesmaa 
Tyyne Haarla 
Kauko Laurikainen 
Pentti Irjala 
Evald Terho  

Elokuva sijoittuu Suomen Lappiin. Alussa muuan Maarita synnyttää Lapin hangille vauvan. Nimeksi lapselle annetaan Pirita ja hänestä tehdään enteellinen joiku. Aikuisena Pirita on mukana porokilpailuissa. Niissä hän kisailee nuoren poromiehen, Aslakin kanssa. Pirita ja Aslak ihastuvat toisiinsa eikä aikaakaan kun hääkellot soivat. Lempi leiskuu, mutta valitettavasti Aslak viettää pitkiä aikoja pororeissuillaan, ja intohimoinen Pirita tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun taivaalla loistaa täysikuu, nuorikko tuntee olonsa erityisen levottomaksi.

Turhautunut Pirita ryntää pyytämään apua šamaani Tsalkku-Nillalta, joka valmistaa hänelle lemmenjuoman ja lausuu loitsun. Siinä Tsalkku-Nilla käskee Piritaa uhraamaan ensimmäisen kohtaamansa olennon Suurelle Seidalle: sen jälkeen yksikään poromies ei voi vastustaa Piritaa. Naisen epäonneksi ensimmäinen olento on valkoinen poronvasa, jonka Aslak on päästänyt vapaaksi. Pirita kuitenkin noudattaa aikailematta šamaanin käskyä. Taika epäonnistuu, ja jokaisen täydenkuun aikana Pirita saa noidan voimat ja muuttuu miehiä tuhoavaksi valkoiseksi peuraksi.

 

Kaasua, komisario Palmu 1961

rooleissa muun muassa

Joel Rinne 

Matti Ranin 
Leo Jokela 
Elina Salo 
Pentti Siimes 
Saulo Haarla 
Risto Mäkelä 
Henny Waljus 
Aino Mantsas 
Toivo Mäkelä 
Pehr-Olof Sirén 
Pia Hattara 

Kuka Murhasi rouva Skrofin oli ensimmäinen kuuluisan suomalaiskirjailija Mika Waltarin Palmu-romaaneista ensimmäinen, mutta se filmattiin toisena neljästä Komisario Palmu-elokuvasta. Elokuvan alussa rikas – uskovainen mutta silti kovasydäminen rouva Ailma Skrof löydetään kaasumyrkytykseen kuolleena kotoaan Helsingistä. Kuolintapausta luullaan aluksi onnettomuudeksi, mutta alta aikayksikön hoksataan että kyseessä ei voi olla mikään muu kuin murha, ja niin Palmu, Kokki ja Virta aloittavat selvitystyön. Jo elokuvan alussa huomataan että murhaaja on tullut vainajan asuntoon parvekkeen oven kautta ja avannut kaasuhanan rouva Skrofin nukkuessa sikeästi. Epäiltyjä ei tietenkään puutu noin rikkaan ja inhottavan naisen tapauksessa.

Niskavuoren Heta 1952

rooleissa muun muassa

Rauni Luoma 

Kaarlo Halttunen 
Mirjam Novero 
Leo Lähteenmäki 
Martti Katajisto 
Hillevi Lagerstam 
Marjatta Kallio 
Urho Lahti 
Laina Laine 
Kullervo Kalske 
Emma Väänänen 
Mirjami Kuosmanen 
Eino Kaipainen

 

Niskavuoren talossa tanssitaan Heta Niskavuoren ja Akusti Harjulan häitä. Heta on naitettu renki Akustille puoliväkisin; ei kuitenkaan yhtään liian aikaisin, sillä Hetan nuorempi sisko Kustaavakin on jo naimisissa. Heta on raskaana joten ajan tapa vaatii kristillisen avioliiton solmimista, sillä avioton lapsi oli suuri häpeä etenkin maaseudulla vielä 1940-luvullakin. Hetan mielitietty suurtilallinen Lammentaustan Santeri on mennyt naimisiin Esterin kanssa. Katkeruus Santeria kohtaan seuraa Hetaa vuosikymmenien ajan. Syykin selviää katselijalle jo elokuvan alussa: Hetan odottama lapsi on ilmeisesti Santerin, mutta Hetan harmiksi Santeri viekin vihille Esterin eikä häntä. Skandaalin välttämiseksi hyväntahtoinen renki Akusti saadaan järjestettyä Hetalle aviomieheksi pelastamaan naisen kunnia.

Hetan veli Juhani Niskavuori on ostanut siskolleen ja langolleen Muumäen, jonka pinta-ala on neljäsataa tynnyrinalaa, kuten Kustaava muistuttaa, kun Heta pahoinvoivana vetäytyy häähumusta. Yllättäen Heta päättää lähteä Muumäelle kesken hääjuhlan, vaikka tarkoitus oli lähteä vasta seuraavana päivänä. Akusti ei vastustele, myöntyy vain tyynesti hymyillen nuorikkonsa tahtoon. Muumäki antaa oivat puitteet vaurastumiselle, mutta sen rakennukset ovat pahasti rappiolla. Päätalokin on vain vaatimaton mökkipahanen; vielä kurjempi kuin miksi Heta sen kuvitteli. Muumäen nuori emäntä on kuitenkin vahvatahtoinen nainen. Pahaisesta Muumäestä saa luvan tulla vielä Niskavuortakin mahtavammaksi, vaikka se tarkoittaa jatkuvaa raatamista sormet verillä.

Tanssi yli hautojen 1950

rooleissa muun muassa

Leif Wager
Eila Peitsalo

Ossi Korhonen
Siiri Angerkoski
Mauri Jaakkola
Arvo Lehesmaa
Eino Kaipainen
Unto Salminen
Kaarlo Halttunen
Kauko Käyhkö
Thure Bahne
Matti Ranin

 

On vuosi 1809. Suomi on hylättynä, vihollisen vallassa Englannin takia. Napoleon Bonaparte lupasi mielihyvin Ruotsin valtakuntaan kuuluneen Suomen Venäjän tsaarille Aleksanteri I:lle Tilsitissä ja niin Suomesta tuli osa Venäjän valtakuntaa. Tämä elokuva perustuu vuonna 1944 julkaistuun Mika Waltarin historialliseen romaaniin Tanssi yli hautojen. Elokuvassa kertoo Suomen sodan loppuvaiheista, maamme siirtymisestä Venäjän vallan alaisuuteen sekä vuoden 1809 valtiopäivistä, joiden kunniaksi Venäjän nuori ja vastustamaton hallitsija Aleksanteri I on matkustanut Suomeen. 

Päähenkilöitä ovat nimenomaan itse tsaari ja nuori, vasta 17-vuotias porvoolainen aateliskaunotar Ulrika ”Ulla” Möllersvärd. Neito näkee Keisarin ensimmäisen kerran tämän ratsastaessa portista kaupungin puolelle. Kieltämättä hallitsija on juuri niin kaunis ja vastustamaton kuin väitetään. Yksikään nainen ei ole pystynyt vastustamaan Aleksanteria – edes tähän hyvin nihkeästi suhtautuva Ulla, joka on katkera siitä ettei hän ole nähnyt sodan takia aikoihin veljiään Karl Magnusta, Johan Adolfia ja Gustavia. Valtiopäivätanssiaisissa Tsaari pyytää sitten Ullaa tanssimaan kanssaan eikä neitokaan ole valitettavasti vaiko onneksi immuuni salskean keisarin viehätysvoimalle.