tiistai 19. syyskuuta 2017

Oman tyylin löytäminen ja sen evoluutio


Tyylini oli teinistä 21- vuotiaaksi asti melkoisen tavallinen, vaikka erotuinkin vaatevalinnoillani joukosta ainoastaan paperilla kaupunkina olevassa kyläpahasessa (nimeltä Hamina). Tyypillisimmät vaateyhdistelmäni olivat merkkifarkuista, lyhyt- tai pitkähihaisesta t-paidasta tai neuleesta koostuva tuikitavallinen asukokonaisuus. Koruina oli ehkä yksi tai kaksi hopeasormusta ja Snö of Swedenin korvakorut. Osa vaatteistani oli kalliimpia kuin koulukavereillani, asukokonaisuuteni huolitellumpia ja aikuismaisempia kuin koulukaverieni enemmistöllä. Makuni ei ollut vielä kehittynyt eikä rohkeuteni riittänyt persoonallisempaan pukeutumiseen.

Ammattikoulun toisena vuotena kiinnostuin vintagesta ja ihailin Dita Von Teeseä. 1950-luvun naistenmuoti oli minusta silloin tyylikkyyden huipentumaa. Kiertelin siskoni M:n kanssa Helsingissä vintageputiikeissa metsästämässä minulle polvipituista vintagemekkoa valmistujaisiini. Minun oli ehdottomasti saatava 1950- tai 1960-luvun alusta oleva vintagemekko valmistujaisiini ja sellainen löytyikin Play It Again Samista, jonka palveluihin sisältyi myös mekon kavennus mittojeni mukaiseksi. Historiasta kiinnostuminen sai minut mieltymään myös gootahvasta tyylistä, elegant gothic aristocratista eli aristosta, huomattavasti aristoa muistuttavasta victorian gothista sekä classic ja gothic lolitasta. Välillä pynttäydyin lolitamaisesti – toki siten että näytin nuorelta neidiltä enkä max 12-vuotiaalta pikkutytöltä. Vain välillä, sillä laittauduin eniten gootahtavasti tai vintagehenkisesti.

Goottius ja vintagehenkisyys tulivat jäädäkseen, mutta loleilu jäi kokeiluksi. 1950-luvun tyttömäinen söpöilymuoti ei enää hivele silmiäni, joten en juhlisi enää valmistujaisiani kellomekossa. Suosin 1940-luvun naisellisempaa ja kypsempää tyyliä. Goottiuteni on hillytympää näin naisen isässä, koska naisen iässä lähemmäs kolmekymppisenä huomion herättäminen ei ole tyylissäni enää yhtä tärkeää. Olennaisinta on että vaatteeni ilmentävät niin hyvin minuuttani että tuntuvat toiselta iholta, viihdyn tyylissäni, tyylistäni ei puutu aistillisuutta ja osaan tuoda parhaat puoleni esiin sekä häivyttää ulkoisen olemukseni puutteet.



Vuonna 2008 19-vuotiaana


Vuonna 2011 22-vuotiaana






Vuonna 2012 23-vuotiaana



naama viehättävästi ketipinorista turvonneena silmät yhtä elottomina kuin kuolleella <3




Ketipinor ajettu lähes kokonaan alas. Verratkaapa ylempiin vuoden 2012 kuviin. :D


Vuonna 2013 24-vuotiaana



Vuonna 2014 25-vuotiaana


minä ja Belsissa 

Tänä vuonna 28-vuotiaana



Mikä on teidän tyylinne tarina? Kokeilitteko useita tyylejä ennen kuin löysitte sen oman juttunne? :)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Kuolema yllätti jälleen kerran



Kuolema on kaikkein paras yllättäjä. Se on vienyt mukanaan kahden sellaisen ihmisen hengen, joiden en olisi millään uskonut menehtyvän. Molemmat vainajat olivat niin nuoria, vasta parikymppisiä. Heillä oli mennyt jonkun aikaa huonosti, mutta he vaikuttivat selvinneet vaikeuksistaan entistä vahvempina voittajina. Vainajista nuoremmalla vaikutti olevan elämä niin mallillaan, sillä hänellä oli ammatti, oman alansa töitä, porukoidensa omistama parvekkeellinen kaksio kotina ja elämäniloinen persoona.

Vanhempi vainaja oli minun ikäiseni eli 1989 syntynyt nainen. Hän ei ollut kaverini, sattuipa vaan olemaan somesta tuttu, suoranainen aikansa ilmiö. Minun ollessani teini ei ollut Instagrammia eikä Snapchattia, vaan Irc-galleria eli Galleria/ Galtsu oli ”se ykkössome”. Tämä nainen oli yksi galleriajulkkiksista, ja hänen pitämällään lifestyleblogilla oli tuhansia lukijoita.

Kasvukipujen kanssa elävänä teininä minua harmitti, ettei oma elämäni ollut edes puoliksi yhtä coolia kuin tällä galleriajulkkiksella. Harvoin näkee yhtä valokuvauksellista neitosta kuin hän oli. Eräs hänen existään soitti levyttäneessä bändissä. Wanhojenkuvat toivat limusiineineen mieleen Gossip Girl -kirjojen rikkaat teinit. Bloginsa alkuaikoina hän oli mukana tanssimassa yhdessä musiikkivideossa.

Sen sijaan minä olin putkahtanut tähän kylmään maailmaan vain siksi, ettei alkoholistinarkkariäitini ollut jaksanut tehdä sillä kertaa aborttia. Minulla edes ollut teininä juurikaan kavereita etenkään jos mieleni olisi tehnyt lähteä viikonloppuisin baariin. Se oli suuri epäkohta teinityttösen elämässä, jolla oli silloin pintaliitäjän sydän. Olin katkera ja kyllästynyt elämääni. Taistelua selviytymisestä, taistelua selviytymisestä.

Elämäni oli aika siedettävää, kun kävin pitkästä aikaa lukemassa huippusuositun bloggaajan tekemisiä hänen blogistaan aikuisena naisena. Hän kertoi pahoista ongelmistaan. Oikeasti pahoista ongelmista eikä mistään lievästä masennuksesta/ ahdistushäiriöstä tai parisuhteen päättymisestä. Uskomatonta se oli mutta totta. Tunsin sympatiaa hänen taisteluaan kohtaan ja kauhistuin, mitä pahaa hän oli tehnyt joutuakseen noin rääkättäväksi. Blogilandian ikonilla alkoikin mennä paremmin ja olin hyvilläni hänen puolestaan.

Varmaan itkin viikon kun kuulin perheenjäseneltä kaverini siis nuoremman vainajan kuolemasta. Kyyneleet virtasivat myös kun Instagrammiin oli päivitetty someikonin kuolemasta, en niin paljon kuin kaverini kuoleman takia, mutta kyynelehdin kuitenkin. En käsitä miksi tulin noinkin surulliseksi nimen omaan hänen kuolemastaan, koska en ollut missään vaiheessa hänen ihailijansa enkä edes blogin aktiivinen lukija, paitsi hänen bloginsa loppuaikoina, sillä minua kiinnosti miten hän pärjäsi. Väärin hänen kuolemansa ainakin oli. Hän kuoli turhaan. Hänestä olisi voinut tulla ihan mitä tahansa. Uskoin hänen vielä innoittavan omalla selviytymistarinallaan muita pysymään vahvoina samassa tilanteessa.

Vieläkään en ole uskoa että he ovat poissa. Kaverini kuoli kolme vuotta sitten ja someikoni kaksi vuotta sitten, molemmat nuorina ja kauniina.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Game of Thrones, yksi suosikkisarjoistani





Ennen Game ofThronesin ensimmäisen tuotantokauden esittämistä TV2:lla en ollut kuullutkaan koko tv-sarjasta saati George R.R. Martinista, jonka kirjoittamaan Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan sarja perustuu. Miekkarin hoitsutantta jutteli kuutisen vuotta sitten eräällä tapaamisella fantasiatelevisiosarjasta, jossa lohikäärmeen poikaset istuvat olkapäällä kuin papukaijat. Eukko oli katsonut Game of Thrones -nimistä sarjaa netistä/ HBO:lta. Huomattuani että Game of Thrones -nimistä sarjaa aletaan pyörittää TV2:lla päätin että katsotaanpa uteliaisuudesta uutta tv-sarjaa, pidänhän fantasiasta. Fantasiaelokuvia on filmattu jonkun verran, mutta televisiosarjoista on huutava pula.

Game of Thronesissa juonitellaan, soditaan ja seikkaillaan täysin kuvitteellisessa maailmassa kuten TSH:ssa ja Dragonlancessa, Essos- ja Westeros-nimisillä mantereilla. Tulen ja jään laulun maailma ei ole kyllä nähnytkään fantasiakirjamaailman jalokiveä. Ei haltioita eikä kääpiöitä, vaan pelkkiä ihmisiä, jättiläisiä, valkeita kulkijoita zombiearmeijoineen, rumia metsän lapsia ja hevosen tasolla olevia lohikäärmeitä (jotka kuulostavat poikasina pikkupossuilta). Dragonlancen lohikäärmeet ovat omaa luokkaansa, ovathan ne upeita petoja. Nuo Krynnin lohikäärmeet ovat komeampia, pitkäikäisempiä (elävät satoja vuosia), älykkäämpiä – ihan yhtä älykkäitä kuin ihmiset; niillä on oma kielensä ja ne osaavat puhua ihmistenkin kieliä. Fantasiakirjallisuuden suurin klisee on keskiaikaisella kehitysasteella turnajaisineen ja ritareineen oleva maailma, kuten Game of Thronesissa. Juoni rakentuu lähes kaikissa fantasiakirjoissa hyvän ja pahan välisestä taistelusta, muttei Martinin luomassa muuten kliseisessä maailmassa.

TV-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksot eivät koukuttaneet täysin, ennen kauden päätösjakson loppuhuipennusta. Khaleesi Daenerys Targaryen menee siinä kivettyneet lohikäärmeen munat mukanaan miehensä hautarovioon. Daenerys ei palakaan, sillä tuli ei vahingoita häntä, ja tämä riittäisi jo lennättämään hänen kannattajansa perseelleen. Mutta ei siinä kaikki: kolmesta kehittyneestä lohikäärmeen munasta on kuoriutunut pikkuisia lohikäärmeitä, ei kissanpentuja suurempia. Siitä pitäen olen ollut tiukasti koukussa jännittämässä kuka on ovelin pelaaja juonittelupelin vaaravyöhykkeissä ja seuraamassa miten Daenerys kasvattaa valtaansa. Tammikuu on ehkäpä vuoden masentavin kuukausi, johon ei sisälly mitään muuta hyvää kuin uuden Game of Thronesin tuotantokauden starttaus Ylen kakkosella.

Fanfictionin puolelta löytyy tämän fandomin osalta välillä parempia keksintöjä kuin TV-sarjan alkuperäisestä canonista. En jätä niitä mainitsematta, sillä tv-sarjasta tulisi näitä käyttämällä vielä kiinnostavampi ja parempi.

* Elossa voisi olla muitakin Targaryenejä kuin Jon Snow/ Aegon Targaryen ja Daenerys. Entä jos Viserys olisikin vain karkoitettu ykköskaudella eikä saanut kultaista kruunuaan? Entä jos Hullulla kuninkaalla tai kruununprinssi Rhaegarilla olisi ollut äpäriä?
* Eddardilla ja Catelynillä voisi olla Sansaa vanhempi tytär palvelemassa Tywin Lannisterin tarkoitusperiä. Vanhan leijona syytti Tyrionia Joanna-vaimonsa kuolemasta. Tyrion ei missään nimessä saa periä Casterlyn kalliota, niinpä lordi Tywin pakot- siis suosuttelee vävynsä Robert-kuninkaanvapauttamaan vanhemman poikansa Jaimen ritarin valasta ja käskee tätä solmimaan avioliiton Starkin sukuun kuuluvan neidon kanssa.
* Tywin Lannisterilla voisi olla kolmas poika. Joko Jaimea ja Cerseitä vanhempi tai Tyrioniakin nuorempi, jolla on eri äiti kuin muilla Lannisterin lapsilla.
Tyrionilla oli nuoruudessaan suhde Tysha-nimisen naisen kanssa, eikä se sopinut isäukolle. Entä jos Tysha ja Tyrion olisivat saaneet pojan? Luulisin että Tywin olisi itseasiassa kelpuuttanut pojan perijäkseen. 








Lempihahmojani ja inhokkihahmojani

Kukas muu kuin Lohikäärmekuningatar Daenerys Targaryen on ollut lempihahmoni siitä lähtien kun hauraasta prinsessasta kuoriutui vahva johtaja. Kuningatar on hyvä kannattajilleen toisin kuin Joffrey, mutta hän on tarvittaessa kova ja häikäilemätön. Eikä siinä kaikki; hän on palamaton ja hänellä on lohikäärmeitä.

Lordi Baelish on listattu vihatuimpien hahmojen joukkoon, joten hänen tönkkö kuolinkohtauksensa näkyi huvittaneen osaa faneista. Petyr Baelish oli sarjan puoleensavetävin mies kehräävine äänineen ja hurmurinlahjoineen. Sansa oli tiiviisti miehen verkossa lähes myytynä, vaikkei herra ollutkaan mikään uljas nuori ritari. Kenestä tahansa ei olisi ollut ainesta nousta nobadystä yhtä korkealle sosiaalisessa hierarkiassa ja olla (ainakin lähes) aina askeleen edellä valtaistuinpelissä.

Muita suosikkihahmojani ovat sympaattinen Sipuliritari Ser Davos Merenverta, Hietakyyt, plus Ellaria Sand ja Oberyn Martell. Ellaria on ihanan aistillinen ja vaarallinen keskiajan vamppi. Hänen rakastajansa prinssi Oberyn oli viettelijättären miespuolinen vastine. Argh prinssi Oberynin raaka kuolema nakertaa edelleen. Voisiko Daenerys kehottaa koleasti Dracariyta kärventämään zombie-Vuoren?






Mielipiteeni on muuttunut Jaime Lannisterin ja Sansa Starkin suhteen. Molemmat ärsyttivät minua ensimmäisellä kaudella. He ovat muuttuneet enemmän kuin ketkään muut hahmot. Sansa ei ole enää naiivi pulassa oleva hiirulaisneitonen, vaan suhteellisen vahvaksi ihmiseksi muuttunut naisenalku, kiitos Petyr Baelishin vaikutuksen. Sydämeni jätti lähes lyönnin väliin kun Jaime oli kärventyä lohikäärmetulessa yrittäessään lahdata Lohikäärmekuningattaren. Miekkonen alkaa olla löytänyt moraalisen selkärankansa nöyrryttyään menetettyään miekkakätensä. Monien suosikkihahmo Arya Stark on raaempi kuin Jaime. Muistanette Meryn Trantin raaʼan murhan vitoskaudelta ja vanhan irstailijan Walder Freyn poikien sisälmykset piirakassa kutoskaudella?

Inhokkihahmoistani karsein on ylivoimaisesti Ramsay Bolton. Se hirviö rääkkäsi ensin Theon Greyjoyta ja silpoi tämän sitten eunukiksi. Theonin rääkkäämistä henkisellä alistamisella jatkuvassa pelossa kesti siihen asti että tämä pääsi pakoon Talvivaarasta. Psykopaatti raiskasi vaimonsa Sansan, tappoi isänsä ja velipuolensa, vasta vauvan. Kakkossijalle päässyt Cersei Lannister on vielä hirveämpi sadisti kuin ensimmäinen insestihedelmänsä Joffrey. Manipuloiva narsisti, jonka pahin teko on joko Baelorin septin räjäyttäminen tai olla auttamatta sodassa zombieita ja valkoisia kulkijoita vastaan. Jaime, Lannisterin sisaruksista yksinkertaisin tajusi lopulta millaista hirviötä on nainut vuosikausia. Kenties liian myöhään huomioiden Westerosin tilanteen tukaline paikkoineen. Lisäksi inhokkihahmojani ovat seuraavassa järjestyksessä: 3) Joffrey sadistisine leikkeineen 4) raiskaaja öykkärisilpojakaheli ser Gregor ”Vuori” Glegane 5) rasittava päällepäsmäri Lysa Arryn 6) Ramsayn bitchrakastajatar Myranda 7) Locke ja tyttärensä Shireenin roviolle hyvän sotaonnen toivossa uhrannut Stannis Barateheon.





Ketkä ovat teidän suosikki- ja inhokkihahmojanne? :)

Postaus on hyvä päättää muutamaan suosikkikohtaukseeni. Nauttikaa sydämenne kyllyydestä!












sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Jauhelihapizza gluteenittomalla rahkapohjalla





Käytin yhdessä vaiheessa käteviä Easy Diet -pizzapohjaseoksia, joihin ei täytynyt lisätä kuin teelusikallinen öljyä ja puolidesilitraa vettä. Ne ovat ateriankorvikkeita, joihin löytyy samalta valmistajalta vähäkalorisia täytteitä. Minä kuitenkin tein Easy Dietin -pohjiin normaalit täytteet kinkusta, herkkusienistä ja pizzajuustosta tai jauhelihasta herkkusienistä ja juustosta. Kyökissäni valmistuu nykyään rahkapohjaisia pizzoja. Fitnesskansa suosii niitä siksi että rahka tekee niistä proteenipitoisempia, mutta minä olen ottanut tämän version omakseni siksi että rahka mahdollistaa, että pohja on tavallista versiota vähäviljaisempaa eikä sitä tarvitse kohotella, koska siihen ei tule hiivaa. Sen pidemmittä puheitta pukekaamme essut hepeneittemme suojaksi ja syventykäämme reseptiin. :)


 Pohja:

* puoli purkillista maitorahkaa
* 1 kananmuna
* desilitra tattarijauhoja
* ruokalusikallinen psylliumjauhetta
* teelusikallinen leivinjauhetta
* teelusikallinen suolaa

Täyte:

* 200 grammaa naudanjauhelihaa tai kevyt sikanautaa
* 1,5 teelusikallista suolaa
* teelusikallinen mustapippuria
* teelusikallinen valkosipulijauhetta
* ruokalusikallinen Tex Mex -mausteseosta 
* noin 0,5 desilitraa sipulikuutioita
* herkkusieniä
* 75 grammaa mozzarellaraastatetta tai emmental-mozzarellasekoitusta
* pizzamaustetta

Ruskista ensin jauheliha pannulla sipulikuutioitten kanssa maustaen se suolalla, mustapippurilla, valkosipulijauheella ja Tex Mexillä. Sekoita pohja-ainekset kulhossa, kumoa leivinpaperille pellille. Paista pohjaa uunin keskitasolla 200 asteessa 10 minuuttia. Levitä vasta siinä vaiheessa tomaattipyreetä ja täyte pizzalle. Pizza työnnetään uuniin vielä toiseksi 10 minuutiksi.




torstai 24. elokuuta 2017

Vanhoina hyvinä aikoina rakastettiin muka enemmän





Eräälle Facebook-sivustolle oli linkitetty vintagehenkisen naisen kirjoittama mummojen ja pappojen pitkiä avioliittoja ylistävä ja kaihoista blogipostaus. Ennen rakastettiin paljon enemmän kuin nykyään, koska ennen ei oltu heti eroamassa – jos edes erottiin. Ja katinkontit. Avioelämä ei ollut esimerkiksi 60-luvulla yhtään sen rakkaudentäyteiteisempää kuin nytkään, vaan avioliiton onnellisuus oli tapauskohtausta – niin kuin on ollut niin kauan kun on avioiduttu.

Kommentoin sitten ”Vintagenaisen” tekstiä. Nostin esille ettei mummojen osa aviovaimona ollut mitään ruusuilla tanssimista. Vaimokkeet olivat ennen tyylikkäämpiä, mutta muuten nyt on paremmin vaimokkeiden kannalta, sillä on muitakin tapoja olla puoliso kuin passaamalla ukkoa nyrkin ja hellan välissä kotiäitinä. Mahdollista on etteivät kaikki mummot osanneet ylipäätään haaveilla paremmasta kohtalosta kuin piian, lastenhoitajan ja sängynlämmittäjän yhdistelmän osasta. Vaikka köyhällä työläisperheellä olisi ollut ennestään liikaa suita ruokittavana emännän huomatessa olevansa jälleen raskaana, abortti oli vaikea saada 60-luvulla. Keskiluokkaisella naisella oli siihen epäreilusti paremmat mahdollisuudet vedoten sosiaalisiin syihin. ”Onnellisessa” avioliitossa ei voinut tapahtua raiskausta. (Vasta vuonna 1994 avioliitossa sattuneesta raiskauksesta tuli laissa tuomittava teko, enkä voi käsittää miten tuollainen vääryys sai jatkua noin kauan!)

Ennen ei tohdittu erota usein, vaikka koko avioelämä olisi ollut pelkkää paskaa; suhteissa esiintyi jo silloin samoja ongelmia kuin nykyajan pareilla. Kun nyt oltiin menty vihille Jumalan kasvojen edessä… Yläkerrasta voitaisiin katsoa pahalla eroamista… Mitä sukulaisetkin sanoisivat eroamisesta? Rahat olivat täysin yhteiset, joten se joka päätti lähteä tiehensä, jäi pennittömäksi. Usein lapsuudenkotiinkaan ei ollut enää tervetullut.

Juuri nämä kaksi syytä pitivät useammin isovanhempamme yhdessä kuin rakkaus, ”se niin ihmeellinen rakkaus”. Tuhahdan sille että parisuhde nähdään saavutuksena ja rakkaustarina vaan siksi, että siinä on oltu niin kauan. Lyhyiksi jäävät suhteet eivät kerro huonoista ihmissuhdetaidoista tai että jompikumpi on kusipää suhteessa. Molemmat voivat toimia paremmin yksilöinä kuin parina, siispä he jatkavat matkaa omia teitään ja piste! Tietysti ”Vintagenainen” oli siinä oikeassa, ettei suhteessa pidä sentään heti luovuttaa vastoinkäymisten takia. Mutta mistäpä me voimme tietää, vaikka jotkut parit olisivat jo tehneet suhteensa eteen ihan kaiken päätyessään eroamiseen? On omasta itsestään välittämistä lähteä suhteessa, jossa itsellä ei ole hyvä olla – huolimatta ”Nykyään erotaan liian helposti.” -moitteiden mahdollisuudesta huolimatta.

Kaikki eivät löydä pitkää eli vuosikymmeniä tai loppuiän kestävää onnellista parisuhdetta eikä edes tarvitse. Ei pitäisi myöskään huokailla mitä vikaa mussa on, kun ei vaan löydy miestä tai naista jonka kanssa vanheta yhdessä. Sinkkuna tai kuudesta kuukaudesta puoleentoista vuoteen kestävissä parisuhteissa on ainakin onnellisempi/ tyytyväisempi elämäntilanteeseensa kuin huonossa parisuhteessa vuosikausia. =)



sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kotini valaistus

Mooi. Yhdessä vaiheessa kaavailin tekeväni asuntopostauksen, mutta päädyin heittämään idean tomukoppaan. Sisustaminen on yksi The Beast in the Boudoirin pääteemoista ja läväyttämällä tänne asunnonesittelypostauksen ammentaisin runsaan sisustuslähteen lähes kuiviin. Asia erikseen, jos kirjoittaa lifestyleblogia. Siispä bloggaan kodistani sisustuksineen hyvin paloitellusti – astioiden, työpisteen, turhamaisuuden alttarin esittelyä ja sen sellaista. ;)

Kerron kuitenkin hieman kodistani. Asun Kotkassa Karhulan puolella 70-luvun alussa rakennetussa kerrostalossa 32 neliöisessä yksiössä, jossa yksi seinä on vuosikymmenen henkeen pelkkää ikkunaa. Viidennen kerroksen lohikäärmeen luolastani meren kapeana kaistaleena puiden takana sälekaihtimien ollessa auki. Mulla kesti ainakin kaksi vuotta kotiutua tähän ”kylään”. Tuntui kuin tässä asunnossa olisi vallinnut huono energia ja 70-luvulla rakennettu talo tuntui ihan liian uudelta minulle. Minun on nopeampaa juurtua syvälle vanhaan taloon.


Olohuoneessa, asuntoni ainoassa huoneessa on paikat kahdelle kattolampulle. Molemmat kattokruununi näyttävät vanhoilta, tosin vain pussikruunu edustaa vintagesukupolvea. Hankin pussikruunun karhulaisesta kierrätyskeskuksesta (nykyään Sotek Goodwill) ja leveän kattokruunun Anttilasta.



Ikeasta ostetun hehkulampun ympärille ripustettu Ford Boontjen Garland Light löysi paikkansa eteisestä muutettuani tänne.


 Lukuvaloksi soffan taakse sijoitettu jalkalamppukin on hommattu Sotekilta suunnilleen samoihin aikoihin kuin pussikruunu. Sattumoisin lapsuudenkodissani papan nojatuolin vieressä olleessa lampussa oli samanlainen jalka, mutta varjostin oli aika ruma viritys eikä tällainen viehättävyys.

 
Millainen valaistus teidän kotoanne löytyy? Pidättekö samantyylisistä valaisimista kuin meikäläinen? :)