Aikuistumisen tuomia muutoksia minussa

Hyvää iltaa.

Ensi vuonna tähän aikaan olen kolmekymmentävuotias ja ainakin sukulaisia ja muita todellinen ikäni tuntuu häkellyttävän. Minua luullaan paljon nuoremmaksi kuin olen, mutta käytöksestäni ja tyylistäni se johdu. Eihän minulla ole lapsenkasvojakaan. :D Ihoni vaan on pysynyt nuorekkaampana kuin osalla ikätovereistani oikeanlaisen ihonhoidon ja terveellisten elämäntapojen ansiosta. Sen lisäksi minulla on aikuisena naisena edelleen tyttömäinen vartalo, korkeintaan viisitoistavuotiaan vartalo. Katseeni taas on ollut lapsesta lähtien syvä ja vanha – suorastaan ikivanha ikään kuin olisin elänyt monta, monta elämää maan päällä.

Kiistatta ikäni näkyy eniten henkisellä tasolla.

Kaksikymmentäneljävuotiaaksi asti minulle oli tärkeintä gootahtavassa ja vintagehenkisessä tyylissäni sen esteettisen onnistumisen (silloisella esteettisyyden mittapuullani) ja huomion herättäminen. Minusta ei ole edelleenkään tullut tavistallukkapukeutujaa ja tyylini edustaa edelleen gootahtavuuden ja vintagen sekoitusta, mutta tyylini on muuttunut hillitymmäksi ja pelkistetymmällä tavalla naiselliseksi.

Olin joskus aikamoinen kömpelys, melkein Bella Swan Kakkonen. Edelleenkään en voi väittää osaavani tanssia vaikka harrastin hetken aikaa aikuisbalettia, mutta liikkumistapani on muuttunut sulokkaammiksi ja kannan itseni arvokkaammin. Siinä mielessä balettitunnit ainakin hyödyttivät minua.

 

Nuorempana avauduin vähän kaikille sympaattisen kuuntelijan toivossa, kun olin allapäin. En kaipaa enää ketään kuuntelijaksi saati tuekseni tuossa tilanteessa, vaan käsittelen mieluummin pahan oloni itsekseni ja ratkon ihan itse ongelmani.

Olen päässyt eroon misantropiasta. Joka tapauksessa en luota täysin keneenkään muuhun kuin itseeni.

Olin äkkipikainen ja aggressiivinen hönttö. Minusta on tullut aika kärsivällinen ja rauhallinen jopa vihaisena. Kuitenkin minusta löytyy yhä aggressiivisuutta, mutta hallitsen nyt täysin aggressiivisuuttani hyvillä keinoillani sen sijaan että se hallitsisi minua.

Suhtauduin ennen jos en nyt tuomitsevasti niin ainakin väheksyvästi ihmisiin, jotka eivät muistuttaneet lainkaan ideaaliani ja minua itseäni. En ajattele enää samoin, kunhan ideaalini ja persoonani vastakohdat voivat aidosti hyvin sellaisina kuin ovat.

Teininä vasta olinkin lörpöttelevä papupata, joka ei osannut olla hetkeäkään hiljaa. Kenties olin silloin niin rakastunut omaan ääneeni? Pitäydyn nykyään sillä linjalla että puhun ennemmin vähän mutta asiaa.

Olen vapautunut mustavalkoisesta ajattelutavasta.

 

Olen oppinut käyttämään kaikessa järkeä. Tietenkin kuuntelen myös sydäntäni. Olen siitä huolimatta kaikin puolin enemmän järki-ihminen kuin tunneihminen.

Sosiaaliset taitoni olivat surkeimmillaan tasoa asperger. Olen kehittänyt paljon sosiaalisia taitojani tavoitteellisesti, mutta olen huomannut viihtyväni silti parhaiten yksin. Tietysti kavereita ja perheenjäseniä on kiva nähdä säännöllisesti, mutta en jaksaisi sellaista elämänmenoa, jossa olisin lähes kokoajan menossa.

Missään nimessä en voisi elää askeettisesti kalustetussa kodissa tai elää ilman että ympäröin itseni estetiikalla, sillä minun maailmani on hyvin esteettinen. Materian haalimisen vimma ja ostosten hehkuttaminen sitä vastoin ovat kadonnut minusta. Se korostuu esimerkiksi siinä että haukottelen vaatteidenesittelykuville instassa ja ihmettelen miksi joidenkin kodit pursuavat tavarasta sen sijaan että jonninjoutavuuksista hankkiuduttaisiin eroon.

Huomaatteko samoja muutoksia tapahtuneen aikuistumisen myötä vai näkyykö aikuistuminen toisella tavalla teidän kohdallanne?

Hauskaa Vappua muuten. :)