lauantai 5. elokuuta 2017

Vartaloinhosta kehopositiivisuuteen

Heips. Eiköhän lähes kaikilla nykynaisilla ole ollut eriasteisia ulkonäköpaineita/ on yhä ulkonäköpaineita? Sosiaalinen media, lehdet, televisio ja mainokset väittävät miltä meidän pitäisi muka näyttää. Vuoden 2002 Cosmopolitanissa neuvottiin kuinka treenataan piukka pikkutakamus ja nyt satelee vinkkejä muhkean takamuksen kasvattamiseen kuntoilulla. Minullakin on ollut ulkonäköpaineita ja olen lähes vihannut vartaloani, mutta minun kohdallani ulkonäköpaineet ja kehoinho saivat alkunsa koulukiusaamisesta. Vielä vuosituhannen alussa hyväkroppaisella naisella oli ehdottomasti oltava pieni perse eikä pieni pömppövatsa ollut niin paha kuin iso perse.

Olin jo yläasteella hoikka, vaikken näin hoikka sentään kuin nyt. Pituutta oli 163 – 165 senttiä ja paino oli 53 – 49 kiloa, mutta satuin olemaan persevä muuhun kroppaan nähden. Siitäkin sain kuulla ja se ärsyttää vieläkin minua. En pitänyt silloista kroppaani kummoisena, vaan se oli minusta kroppa siinä missä muutkin. Olisin toki voinut pukea päärynävartaloni edustavammin. Hämmästelen mikä jonkun pojanklopin kasvatuksessa onkaan mennyt vituiksi, kun pitää aukoa päätään jonkun ihan hoikan tytön kropasta? Ala-arvoista seksuaalisoimista yläasteikäisestä neitsyestä, jonka mielestä seksi oli ällöä lähestulkoon peruskoulun loppupuolelle. Ylipainoiset ikäiseni tytöt saivat kummasti käydä koulua ilman kroppadissausta.

Tunsin aikuisiälläkin jopa vartalovihaa tai ainakin suurta tyytymättömyyttä. Minulla sattui olemaan XS-kokoiseksikin tosi pieni kuppikoko, aika paksut yläreidet (reisivälistä huolimatta) ja aina liian suuri takamus, vaikka se oli pienentynyt paljon yläasteen parjatusta hehtaariperseestä. RUHO. MINULLA OLI KURJA RUHO vaikka joku miten olisi kehunut. Ihannevartaloni olisi ollut klassisen kauneuden mukainen kuten Elizabeth Taylorilla nuorena. Tiimalasivartalo täyteläisine povineen, ampiaisvyötäröineen ja kurvikkaine lantioineen tyyliin 90-55-92 senttimetriä.

Minulle oli tuohon mennessä kertynyt pari seksikokemusta, mutta aloin ajatella etten ollut enää oikeutettu seksiin tällaisella viheliäisellä ruholla. Opettelin olemaan valokuvissa mahdollisimman epäseksikäs ja vältin aistillista pukeutumista, koska olin niin rinnaton. Ihailin vielä 20-vuotiaana ortoreksia nervosaa, lueskelin pro-anojen blogeja ja foorumeita. Ääliömäisyyttäni toivoin sairastuvani ortoreksiaan. Sitten olisin ihanan laiha jopa takapuolesta ja yläreisistä. Hyvä ettei vahingollinen toiveeni toteutunut, sillä syömishäiriöt ovat vakavia mielenterveyden ongelmia, joissa ole mitään tavoittelemisen arvoista sen enempää kuin missään muissa mielenterveysongelmissa.

Minulla oli pakko mennä suurin piirtein kaksi ja puoli vuotta todella huonosti. Viisi viimeistä kuukautta tuosta ajasta olivat maanpäällistä helvettiä. Jouduin kestämään yksin maanpäällisen helvetin kaikki kärsimykset, joista juuri ja juuri selvisin pakottamalla itseni jatkamaan taistelua päivästä toiseen, vaikken ollut yhtään varma paremmasta huomisesta. Olin erittäin kiitollinen että jäin eloon. Siinä vaiheessa oli ihan yhdentekevää, ettei minulla ollut hyvää vartaloa. Se ei ollut enää esteenä ettenkö voisin mennä jonkun miehen kanssa sänkyyn. Terveys on ollut minulle siitä lähtien paljon tärkeämpää.

Edelleen vartaloni huonot puolet ovat paksuhkot yläreidet, persevyys (vähät minä latinopersevouhotuksesta, koska takamus ei voi oikeastaan olla liian pieni), pienet rinnat ja luisevuus. Hyviä puolia ovat ylväs ryhtini, kapea vyötäröni, pitkät raajani ja pitkäsormiset sirot käteni. Menettelevä vartaloni olisi helppo muokata lähes hyväksi pelkillä C-kupin implanteilla. Käytän nyt kevyesti topattuja push up-rintaliivejä ja pukeudun naisellisesti päärynävartaloani imartelevasti, joten pienirintaisuus ei pistä häiritsevästi silmään. En häpeä enää edes kuppikoon pienuutta. Olen harkinnut silikoneja, vaikka kuinka sanotaan miesten pitävän pienistäkin rinnoista. Sanoisin että kuppikoon vähäisyys ei ainakaan haitanne miehiä, jos ulkonäkö ja persoona miellyttävät heitä muutoin. :) Ottaisin silikonit ihan itseni takia enkä miesten ja heidän mieltymyksistään muka perillä olevien tietäväisten takia, muttei innosta mennä ainakaan kahteen vuoteen veitsen alle, vaikka sattuisin raaputtamaan silikonirahat arvasta.

Samaistuitteko tarinaani? Mikä käänne sai teidät suhtautumaan myönteisesti ulkonäköönne? :)







1 kommentti:

  1. Wau oot tosi hyvännäköinen ja oho miten kapea vyötärö sulla on. <3 Mulla oli teininä ulkonäköpaineita. Muistan miten vertasin jatkuvasti itseäni niihin suosittuihin ja nätteihin tyttöihin, joiden kanssa kaikki pojat olisivat halunneet seurustella. Itse en ollut yläasteella enkä vielä lukion alussa se kedon kaunein kukka. Ajattelin välillä että ehkä mun ulkonäössä on jotain vikaa (pömppis, raskausarpia, väärät sääret, aknearpia) enkä löydä poikaystävää, mutta aloinkin seurustella 17-vuotiaana ensimmäisen poikaystäni kanssa, joka oli vuoden vanhempi. Se oli aina tosi mukava mulle ja kehui nätiksi. Saan ihan positiivista huomiota ulkonäöstäni nykyäänkin vastakkaiselta sukupuolelta, mutta tärkeintä on että kelpaan nykyiselle miehelleni just sellaisena kuin oon.

    VastaaPoista