Heips. Eiköhän
lähes kaikilla nykynaisilla ole ollut eriasteisia ulkonäköpaineita/
on yhä ulkonäköpaineita? Sosiaalinen media, lehdet, televisio ja
mainokset väittävät miltä meidän pitäisi muka näyttää.
Vuoden 2002 Cosmopolitanissa neuvottiin kuinka treenataan piukka
pikkutakamus ja nyt satelee vinkkejä muhkean takamuksen
kasvattamiseen kuntoilulla. Minullakin on ollut ulkonäköpaineita ja
olen lähes vihannut vartaloani, mutta minun kohdallani
ulkonäköpaineet ja kehoinho saivat alkunsa koulukiusaamisesta.
Vielä vuosituhannen alussa hyväkroppaisella naisella oli
ehdottomasti oltava pieni perse eikä pieni pömppövatsa ollut niin
paha kuin iso perse.
Olin
jo yläasteella hoikka, vaikken näin hoikka sentään kuin nyt.
Pituutta oli 163 – 165 senttiä ja paino oli 53 – 49 kiloa, mutta
satuin olemaan persevä muuhun kroppaan nähden. Siitäkin sain
kuulla ja se ärsyttää vieläkin minua. En pitänyt silloista
kroppaani kummoisena, vaan se oli minusta kroppa siinä missä
muutkin. Olisin toki voinut pukea päärynävartaloni edustavammin.
Hämmästelen mikä jonkun pojanklopin kasvatuksessa onkaan mennyt
vituiksi, kun pitää aukoa päätään jonkun ihan hoikan tytön
kropasta? Ala-arvoista seksuaalisoimista yläasteikäisestä
neitsyestä, jonka mielestä seksi oli ällöä lähestulkoon
peruskoulun loppupuolelle. Ylipainoiset ikäiseni tytöt saivat
kummasti käydä koulua ilman kroppadissausta.
Tunsin
aikuisiälläkin jopa vartalovihaa tai ainakin suurta
tyytymättömyyttä. Minulla sattui olemaan XS-kokoiseksikin tosi
pieni kuppikoko, aika paksut yläreidet (reisivälistä huolimatta)
ja aina liian suuri takamus, vaikka se oli pienentynyt paljon
yläasteen parjatusta hehtaariperseestä. RUHO. MINULLA OLI KURJA
RUHO vaikka joku miten olisi kehunut. Ihannevartaloni olisi ollut
klassisen kauneuden mukainen kuten Elizabeth Taylorilla nuorena.
Tiimalasivartalo täyteläisine povineen, ampiaisvyötäröineen ja
kurvikkaine lantioineen tyyliin 90-55-92 senttimetriä.
Minulle
oli tuohon mennessä kertynyt pari seksikokemusta, mutta aloin
ajatella etten ollut enää oikeutettu seksiin tällaisella
viheliäisellä ruholla. Opettelin olemaan valokuvissa mahdollisimman
epäseksikäs ja vältin aistillista pukeutumista, koska olin niin
rinnaton. Ihailin vielä 20-vuotiaana ortoreksia nervosaa, lueskelin
pro-anojen blogeja ja foorumeita. Ääliömäisyyttäni toivoin
sairastuvani ortoreksiaan. Sitten olisin ihanan laiha jopa
takapuolesta ja yläreisistä. Hyvä ettei vahingollinen toiveeni
toteutunut, sillä syömishäiriöt ovat vakavia mielenterveyden
ongelmia, joissa ole mitään tavoittelemisen arvoista sen enempää
kuin missään muissa mielenterveysongelmissa.
Minulla
oli pakko mennä suurin piirtein kaksi ja puoli vuotta todella
huonosti. Viisi viimeistä kuukautta tuosta ajasta olivat
maanpäällistä helvettiä. Jouduin kestämään yksin maanpäällisen
helvetin kaikki kärsimykset, joista juuri ja juuri selvisin
pakottamalla itseni jatkamaan taistelua päivästä toiseen, vaikken
ollut yhtään varma paremmasta huomisesta. Olin erittäin
kiitollinen että jäin eloon. Siinä vaiheessa oli ihan
yhdentekevää, ettei minulla ollut hyvää vartaloa. Se
ei ollut enää esteenä ettenkö voisin mennä jonkun miehen kanssa
sänkyyn. Terveys on ollut minulle siitä lähtien paljon tärkeämpää.
Edelleen
vartaloni huonot puolet ovat paksuhkot yläreidet, persevyys (vähät
minä latinopersevouhotuksesta, koska takamus ei voi oikeastaan olla
liian pieni), pienet rinnat ja luisevuus. Hyviä puolia ovat ylväs
ryhtini, kapea vyötäröni, pitkät raajani ja pitkäsormiset sirot
käteni. Menettelevä vartaloni olisi helppo muokata lähes hyväksi
pelkillä C-kupin implanteilla. Käytän nyt kevyesti topattuja push
up-rintaliivejä ja pukeudun naisellisesti päärynävartaloani
imartelevasti, joten pienirintaisuus ei pistä häiritsevästi
silmään. En häpeä enää edes kuppikoon pienuutta. Olen harkinnut
silikoneja, vaikka kuinka sanotaan miesten pitävän pienistäkin
rinnoista. Sanoisin että kuppikoon vähäisyys ei ainakaan haitanne
miehiä, jos ulkonäkö ja persoona miellyttävät heitä muutoin. :)
Ottaisin silikonit ihan itseni takia enkä miesten ja heidän
mieltymyksistään muka perillä olevien tietäväisten takia, muttei
innosta mennä ainakaan kahteen vuoteen veitsen alle, vaikka
sattuisin raaputtamaan silikonirahat arvasta.
Samaistuitteko
tarinaani? Mikä käänne sai teidät suhtautumaan myönteisesti
ulkonäköönne? :)
Wau oot tosi hyvännäköinen ja oho miten kapea vyötärö sulla on. <3 Mulla oli teininä ulkonäköpaineita. Muistan miten vertasin jatkuvasti itseäni niihin suosittuihin ja nätteihin tyttöihin, joiden kanssa kaikki pojat olisivat halunneet seurustella. Itse en ollut yläasteella enkä vielä lukion alussa se kedon kaunein kukka. Ajattelin välillä että ehkä mun ulkonäössä on jotain vikaa (pömppis, raskausarpia, väärät sääret, aknearpia) enkä löydä poikaystävää, mutta aloinkin seurustella 17-vuotiaana ensimmäisen poikaystäni kanssa, joka oli vuoden vanhempi. Se oli aina tosi mukava mulle ja kehui nätiksi. Saan ihan positiivista huomiota ulkonäöstäni nykyäänkin vastakkaiselta sukupuolelta, mutta tärkeintä on että kelpaan nykyiselle miehelleni just sellaisena kuin oon.
VastaaPoista