maanantai 3. heinäkuuta 2017

Outo naapuri - vampyyriphotoshoot kaverini kanssa



Kuola miltei roiskusi lyhyen ja pullukan vaaleaverikön suusta lautaselliselle uunituoreita korvapuusteja. Talonmiehen emännän teki mieli alkaa herkutella siltä seisomalta – hän käkätti itsekin ahtaneensa suuhunsa niin paljon pullaa, että oli paisunut pullanmuotoiseksi. Kuitenkin hän ryhtyi ripeästi keittämään pannukahvia. Hän ei laiminlyönyt seurapitoa pienen pyöreän ruokapöydän ääressä virkkaavien ystävättäriensä kanssa.

Kuudenkymmenen rajapyykin ylittäneet naiset olivat hänen naapureitaan. Lyhyempi oli saman kerroksen yksiössä asuva leski. Hänellä oli pulela heltta leveiden kasvojensa toispuoleisena jatkeena, vaikkei hän ollut lähellekään niin pullea kuin talonmiehen vaimo. Kerrostalon rasavilleimmät kakarat kutsuivat leskeä – valitettavan osuvasti rouva Kalkkunaksi. Toinen virkkaaja asui kerrosta ylempänä kaksiossa kanarialintuineen ja aviomiehineen, jota hän oli päätä pidempi. Leveällä nenänvarrella oli samanlaiset puolet päästä peittävät silmälasit kuten enemmistöllä näönkorjausta siihen aikaan tarvitsevilla.

Voimakas juoruilutaipumus ja naapurien kyttääminen yhdistivät kolmea naista. Hyvä ihmissuhde tarvitsi vain yhteiset intressit, tarpeeksi juorunaiheita ja hyvä pulla- ja karjanpiirakkavoittoisen kestityksen vuorotellen jokaisen juoruakan kotona. Talonmiehen Hilma ja leski Aulikki olivat harrastaneet kahdenkeskisiä juorukokouksia, ennen kuin Aune miehineen muutti taloon, kuusi vuotta sitten.

”Nykypäivänä lapset tulevat päivä päivältä röyhkeämmiksi!” Aulikki motkotti heltta hyllyen. ”Virtasen Markon siskonpojat olivat tänään käymässä. Ne alkoivat matkia kalkkunaa heti kun huomasivat mut.”
”Läpeensä hävytöntä!” Aune puuskahti. Järkytys keskeytti hetkeksi hänen virkkaamisensa. ”Niiden olisi saatava selkäänsä.”
”Oppineet tietysti serkuiltaan hävyttömyyden.” Hilma kiersi puhtaaksi jynssätyn lieden säätönappulan nollille ja siirsi kahvipannun kylmälle levylle. ”Hemmetti kun niitä ei voi palauttaa samalla tavalla ruotuun kuin talon kakaroita.”

Muista kolmekymmentäluvulla rakennetun kerrostalon asukkaista ei riittänyt yhtä runsaasti juoruttavaa kuin ylimmästä, eli neljännestä kerroksesta vastikään kaksion ostaneesta naisesta. Osakkeen omistajan, nuoren naisen huomiota herättävä outous oli huomattu nopeasti.

Kellään asukkaalla ei ollut mitään käsitystä oudon naisen työpaikasta tai työpaikattomuudesta. Varallisuutta näkyi ainakin löytyvän, sillä ystävykset ja muutkin asukkaat olivat nähneet muuttomiesten kantavan asuntoon niin komeita antiikkikalusteita, ettei vastaavia löytynyt kenenkään muun asukkaan huushollista. Osakkeen omistaja oli remontoinut asunnon vaihdattamalla tapetit ja keittiön kaapit prameampiin.

Sukunimi oli Lind, etunimi Eira. Eira Lindin siviilisääty oli naimaton tai eronnut, koska hän asui yksin. Ystävykset puhuivat hänestä aina neiti Lindinä. Pikaisesti silmäiltynä neiti Linidn arvioi naisellisella vaatetuksella aikuismaisempaa leikkiväksi tytöksi. Hauras vartalo oli ennemmin tyttömäinen kuin naisellisen täyteläinen. Jalat ja kädet olivat melkeinpä lapsen. Luisevat kasvot taas olivat jotenkin kalseine naisensilmineen suunnilleen kolmekymppisen. Kalkkilaivan kapteeninkin iho oli päivettyneempi kuin nuoren naisen. Hän näytti nähneen päivänvaloa pelkästään satunnaisesti elämänsä aikana tai hänen ihostaan puuttui normaalin ihmisen väripigmentti.

Neiti Lindillä oli täysin oma vuorokausirytminsä. Normaalin ja kunniallisen kansalaisen (kuten ystävysten) epäilykset heräsivät puntaroimaan kaikkien vasta aamupäivällä tai sen jälkeen nousevien ihmisten kelvollisuutta, osana yhteiskuntaa. Korkeintaan kahdesti viikossa neiti Lind poistui asunnostaan ennen iltaa. Huomio, huomio tuolloinkin aikaisintaan kahdelta iltapäivällä, jolloin päästiin töistä ja koulusta.

Hän oli huomattavan huonovointisen näköinen päiväsaikaan ja käytti aurinkolaseja sekä aukaisi sateenvarjon vähänkin kirkkaammalla säällä. Tummaverikkö hoiperteli voimattomana lepäämään penkille odotellessaan taksia, sillä hän näkyi karsastavan pienimuotoistakin liikuntaa päiväsaikaan. Keskikaupungille oli vain kilometri ja kahdeksansataa metriä. Aivan oikeasti neiti Lind näytti niin huonovointiselta, että pienikin kävelymatka oli liikaa hänen voimilleen. Päivänvalo ei ollut tervetullut hänen asuntoonsa. Päivänvalo ei ollut tervetullut hänen asuntoonsa, sillä raskaat verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. 




Vielä kertaakaan neiti Lind ei ollut puhunut rappukäytävällä saati pihalla naapureille muuta kuin tervehtiäkseen, kohteliaasti joskin etäisesti. Muu naapurusto vaihtoi keskenään vähintään kuulumisia, mutta vielä tähän aikaan oli yleistä kyläillä naapureiden luona. Neiti Lindin etäisyys oli perusteltavissa itsensä nostamisella muun naapuruston yläpuolelle. Perustelussa oli hataruutensa, koska nainen ei katsonut ihmisiä nenänvarttaan pitkin eikä hänen sievä nenänsä ikinä nyrpistynyt kenellekään. Ystävysten mielestä neiti Lindillä ei yksinkertaisesti ollut keskivertoihmisen sosiaalisia taitoja. Hänen luonaan oli nimittäin käynyt vain yhden kerran vieras.

Katsellessaan keittiön huonekasvit Hilma tiiraili tarkkaavaisesti ulos. Keittiön ikkunasta näki neiti Lindin olevan jo puolineljältä, päiväsaikaan viemässä roskia ulos tyypillisen huonovointisena ja väsähtäneenä. Silmiään siristelevä tummaverikkö harppoa syöksähti roskalaatikoilta rappukäytävään.

Kotonaan neiti Lind lyyhistyi mahtipontiselle makuusijalleen keräämään voimiaan, vaikka makuuhuoneen kirjoituspöydällä oli puhtaaksikirjoitusta odottavien muistiinpanojen nivaska.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti