Kuola
miltei roiskusi lyhyen ja pullukan vaaleaverikön suusta
lautaselliselle uunituoreita korvapuusteja. Talonmiehen emännän
teki mieli alkaa herkutella siltä seisomalta – hän käkätti
itsekin ahtaneensa suuhunsa niin paljon pullaa, että oli paisunut
pullanmuotoiseksi. Kuitenkin hän ryhtyi ripeästi keittämään
pannukahvia. Hän ei laiminlyönyt seurapitoa pienen pyöreän
ruokapöydän ääressä virkkaavien ystävättäriensä kanssa.
Kuudenkymmenen
rajapyykin ylittäneet naiset olivat hänen naapureitaan. Lyhyempi
oli saman kerroksen yksiössä asuva leski. Hänellä oli pulela
heltta leveiden kasvojensa toispuoleisena jatkeena, vaikkei hän
ollut lähellekään niin pullea kuin talonmiehen vaimo. Kerrostalon
rasavilleimmät kakarat kutsuivat leskeä – valitettavan osuvasti
rouva Kalkkunaksi. Toinen virkkaaja asui kerrosta ylempänä
kaksiossa kanarialintuineen ja aviomiehineen, jota hän oli päätä
pidempi. Leveällä nenänvarrella oli samanlaiset puolet päästä
peittävät silmälasit kuten enemmistöllä näönkorjausta siihen
aikaan tarvitsevilla.
Voimakas
juoruilutaipumus ja naapurien kyttääminen yhdistivät kolmea
naista. Hyvä ihmissuhde tarvitsi vain yhteiset intressit, tarpeeksi
juorunaiheita ja hyvä pulla- ja karjanpiirakkavoittoisen kestityksen
vuorotellen jokaisen juoruakan kotona. Talonmiehen Hilma ja leski
Aulikki olivat harrastaneet kahdenkeskisiä juorukokouksia, ennen
kuin Aune miehineen muutti taloon, kuusi vuotta sitten.
”Nykypäivänä
lapset tulevat päivä päivältä röyhkeämmiksi!” Aulikki
motkotti heltta hyllyen. ”Virtasen Markon siskonpojat olivat tänään
käymässä. Ne alkoivat matkia kalkkunaa heti kun huomasivat mut.”
”Läpeensä
hävytöntä!” Aune puuskahti. Järkytys keskeytti hetkeksi hänen
virkkaamisensa. ”Niiden olisi saatava selkäänsä.”
”Oppineet
tietysti serkuiltaan hävyttömyyden.” Hilma kiersi puhtaaksi
jynssätyn lieden säätönappulan nollille ja siirsi kahvipannun
kylmälle levylle. ”Hemmetti kun niitä ei voi palauttaa samalla
tavalla ruotuun kuin talon kakaroita.”
Muista
kolmekymmentäluvulla rakennetun kerrostalon asukkaista ei riittänyt
yhtä runsaasti juoruttavaa kuin ylimmästä, eli neljännestä
kerroksesta vastikään kaksion ostaneesta naisesta. Osakkeen
omistajan, nuoren naisen huomiota herättävä outous oli huomattu
nopeasti.
Kellään
asukkaalla ei ollut mitään käsitystä oudon naisen työpaikasta
tai työpaikattomuudesta. Varallisuutta näkyi ainakin löytyvän,
sillä ystävykset ja muutkin asukkaat olivat nähneet muuttomiesten
kantavan asuntoon niin komeita antiikkikalusteita, ettei vastaavia
löytynyt kenenkään muun asukkaan huushollista. Osakkeen omistaja
oli remontoinut asunnon vaihdattamalla tapetit ja keittiön kaapit
prameampiin.
Sukunimi
oli Lind, etunimi Eira. Eira Lindin siviilisääty oli naimaton tai
eronnut, koska hän asui yksin. Ystävykset puhuivat hänestä aina
neiti Lindinä. Pikaisesti silmäiltynä neiti Linidn arvioi
naisellisella vaatetuksella aikuismaisempaa leikkiväksi tytöksi.
Hauras vartalo oli ennemmin tyttömäinen kuin naisellisen
täyteläinen. Jalat ja kädet olivat melkeinpä lapsen. Luisevat
kasvot taas olivat jotenkin kalseine naisensilmineen suunnilleen
kolmekymppisen. Kalkkilaivan kapteeninkin iho oli päivettyneempi
kuin nuoren naisen. Hän näytti nähneen päivänvaloa pelkästään
satunnaisesti elämänsä aikana tai hänen ihostaan puuttui
normaalin ihmisen väripigmentti.
Neiti
Lindillä oli täysin oma vuorokausirytminsä. Normaalin ja
kunniallisen kansalaisen (kuten ystävysten) epäilykset heräsivät
puntaroimaan kaikkien vasta aamupäivällä tai sen jälkeen
nousevien ihmisten kelvollisuutta, osana yhteiskuntaa. Korkeintaan
kahdesti viikossa neiti Lind poistui asunnostaan ennen iltaa. Huomio,
huomio tuolloinkin aikaisintaan kahdelta iltapäivällä, jolloin
päästiin töistä ja koulusta.
Hän
oli huomattavan huonovointisen näköinen päiväsaikaan ja käytti
aurinkolaseja sekä aukaisi sateenvarjon vähänkin kirkkaammalla
säällä. Tummaverikkö hoiperteli voimattomana lepäämään
penkille odotellessaan taksia, sillä hän näkyi karsastavan
pienimuotoistakin liikuntaa päiväsaikaan. Keskikaupungille oli vain
kilometri ja kahdeksansataa metriä. Aivan oikeasti neiti Lind näytti
niin huonovointiselta, että pienikin kävelymatka oli liikaa hänen
voimilleen. Päivänvalo ei ollut tervetullut hänen asuntoonsa.
Päivänvalo ei ollut tervetullut hänen asuntoonsa, sillä raskaat
verhot oli vedetty ikkunoiden eteen.
Vielä
kertaakaan neiti Lind ei ollut puhunut rappukäytävällä saati
pihalla naapureille muuta kuin tervehtiäkseen, kohteliaasti joskin
etäisesti. Muu naapurusto vaihtoi keskenään vähintään
kuulumisia, mutta vielä tähän aikaan oli yleistä kyläillä
naapureiden luona. Neiti Lindin etäisyys oli perusteltavissa itsensä
nostamisella muun naapuruston yläpuolelle. Perustelussa oli
hataruutensa, koska nainen ei katsonut ihmisiä nenänvarttaan pitkin
eikä hänen sievä nenänsä ikinä nyrpistynyt kenellekään.
Ystävysten mielestä neiti Lindillä ei yksinkertaisesti ollut
keskivertoihmisen sosiaalisia taitoja. Hänen luonaan oli nimittäin
käynyt vain yhden kerran vieras.
Katsellessaan
keittiön huonekasvit Hilma tiiraili tarkkaavaisesti ulos. Keittiön
ikkunasta näki neiti Lindin olevan jo puolineljältä,
päiväsaikaan viemässä roskia ulos tyypillisen huonovointisena ja
väsähtäneenä. Silmiään siristelevä tummaverikkö harppoa
syöksähti roskalaatikoilta rappukäytävään.
Kotonaan
neiti Lind lyyhistyi mahtipontiselle makuusijalleen keräämään
voimiaan, vaikka makuuhuoneen kirjoituspöydällä oli
puhtaaksikirjoitusta odottavien muistiinpanojen nivaska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti