lauantai 16. syyskuuta 2017

Kuolema yllätti jälleen kerran



Kuolema on kaikkein paras yllättäjä. Se on vienyt mukanaan kahden sellaisen ihmisen hengen, joiden en olisi millään uskonut menehtyvän. Molemmat vainajat olivat niin nuoria, vasta parikymppisiä. Heillä oli mennyt jonkun aikaa huonosti, mutta he vaikuttivat selvinneet vaikeuksistaan entistä vahvempina voittajina. Vainajista nuoremmalla vaikutti olevan elämä niin mallillaan, sillä hänellä oli ammatti, oman alansa töitä, porukoidensa omistama parvekkeellinen kaksio kotina ja elämäniloinen persoona.

Vanhempi vainaja oli minun ikäiseni eli 1989 syntynyt nainen. Hän ei ollut kaverini, sattuipa vaan olemaan somesta tuttu, suoranainen aikansa ilmiö. Minun ollessani teini ei ollut Instagrammia eikä Snapchattia, vaan Irc-galleria eli Galleria/ Galtsu oli ”se ykkössome”. Tämä nainen oli yksi galleriajulkkiksista, ja hänen pitämällään lifestyleblogilla oli tuhansia lukijoita.

Kasvukipujen kanssa elävänä teininä minua harmitti, ettei oma elämäni ollut edes puoliksi yhtä coolia kuin tällä galleriajulkkiksella. Harvoin näkee yhtä valokuvauksellista neitosta kuin hän oli. Eräs hänen existään soitti levyttäneessä bändissä. Wanhojenkuvat toivat limusiineineen mieleen Gossip Girl -kirjojen rikkaat teinit. Bloginsa alkuaikoina hän oli mukana tanssimassa yhdessä musiikkivideossa.

Sen sijaan minä olin putkahtanut tähän kylmään maailmaan vain siksi, ettei alkoholistinarkkariäitini ollut jaksanut tehdä sillä kertaa aborttia. Minulla edes ollut teininä juurikaan kavereita etenkään jos mieleni olisi tehnyt lähteä viikonloppuisin baariin. Se oli suuri epäkohta teinityttösen elämässä, jolla oli silloin pintaliitäjän sydän. Olin katkera ja kyllästynyt elämääni. Taistelua selviytymisestä, taistelua selviytymisestä.

Elämäni oli aika siedettävää, kun kävin pitkästä aikaa lukemassa huippusuositun bloggaajan tekemisiä hänen blogistaan aikuisena naisena. Hän kertoi pahoista ongelmistaan. Oikeasti pahoista ongelmista eikä mistään lievästä masennuksesta/ ahdistushäiriöstä tai parisuhteen päättymisestä. Uskomatonta se oli mutta totta. Tunsin sympatiaa hänen taisteluaan kohtaan ja kauhistuin, mitä pahaa hän oli tehnyt joutuakseen noin rääkättäväksi. Blogilandian ikonilla alkoikin mennä paremmin ja olin hyvilläni hänen puolestaan.

Varmaan itkin viikon kun kuulin perheenjäseneltä kaverini siis nuoremman vainajan kuolemasta. Kyyneleet virtasivat myös kun Instagrammiin oli päivitetty someikonin kuolemasta, en niin paljon kuin kaverini kuoleman takia, mutta kyynelehdin kuitenkin. En käsitä miksi tulin noinkin surulliseksi nimen omaan hänen kuolemastaan, koska en ollut missään vaiheessa hänen ihailijansa enkä edes blogin aktiivinen lukija, paitsi hänen bloginsa loppuaikoina, sillä minua kiinnosti miten hän pärjäsi. Väärin hänen kuolemansa ainakin oli. Hän kuoli turhaan. Hänestä olisi voinut tulla ihan mitä tahansa. Uskoin hänen vielä innoittavan omalla selviytymistarinallaan muita pysymään vahvoina samassa tilanteessa.

Vieläkään en ole uskoa että he ovat poissa. Kaverini kuoli kolme vuotta sitten ja someikoni kaksi vuotta sitten, molemmat nuorina ja kauniina.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti