Kuolema on kaikkein paras yllättäjä. Se on vienyt mukanaan kahden sellaisen ihmisen hengen, joiden en olisi millään uskonut menehtyvän. Molemmat vainajat olivat niin nuoria, vasta parikymppisiä. Heillä oli mennyt jonkun aikaa huonosti, mutta he vaikuttivat selvinneet vaikeuksistaan entistä vahvempina voittajina. Vainajista nuoremmalla vaikutti olevan elämä niin mallillaan, sillä hänellä oli ammatti, oman alansa töitä, porukoidensa omistama parvekkeellinen kaksio kotina ja elämäniloinen persoona.
Vanhempi vainaja oli
minun ikäiseni eli 1989 syntynyt nainen. Hän ei ollut kaverini,
sattuipa vaan olemaan somesta tuttu, suoranainen aikansa ilmiö.
Minun ollessani teini ei ollut Instagrammia eikä Snapchattia, vaan
Irc-galleria eli Galleria/ Galtsu oli ”se ykkössome”. Tämä
nainen oli yksi galleriajulkkiksista, ja hänen pitämällään
lifestyleblogilla oli tuhansia lukijoita.
Kasvukipujen kanssa
elävänä teininä minua harmitti, ettei oma elämäni ollut edes
puoliksi yhtä coolia kuin tällä galleriajulkkiksella. Harvoin
näkee yhtä valokuvauksellista neitosta kuin hän oli. Eräs hänen
existään soitti levyttäneessä bändissä. Wanhojenkuvat toivat
limusiineineen mieleen Gossip Girl -kirjojen rikkaat teinit. Bloginsa
alkuaikoina hän oli mukana tanssimassa yhdessä musiikkivideossa.
Sen sijaan minä
olin putkahtanut tähän kylmään maailmaan vain siksi, ettei
alkoholistinarkkariäitini ollut jaksanut tehdä sillä kertaa
aborttia. Minulla edes ollut teininä juurikaan kavereita etenkään
jos mieleni olisi tehnyt lähteä viikonloppuisin baariin. Se oli
suuri epäkohta teinityttösen elämässä, jolla oli silloin
pintaliitäjän sydän. Olin katkera ja kyllästynyt elämääni.
Taistelua selviytymisestä, taistelua selviytymisestä.
Elämäni oli aika
siedettävää, kun kävin pitkästä aikaa lukemassa huippusuositun
bloggaajan tekemisiä hänen blogistaan aikuisena naisena. Hän
kertoi pahoista ongelmistaan. Oikeasti pahoista ongelmista eikä
mistään lievästä masennuksesta/ ahdistushäiriöstä tai
parisuhteen päättymisestä. Uskomatonta se oli mutta totta. Tunsin
sympatiaa hänen taisteluaan kohtaan ja kauhistuin, mitä pahaa hän
oli tehnyt joutuakseen noin rääkättäväksi. Blogilandian ikonilla
alkoikin mennä paremmin ja olin hyvilläni hänen puolestaan.
Varmaan itkin viikon
kun kuulin perheenjäseneltä kaverini siis nuoremman vainajan
kuolemasta. Kyyneleet virtasivat myös kun Instagrammiin oli
päivitetty someikonin kuolemasta, en niin paljon kuin kaverini
kuoleman takia, mutta kyynelehdin kuitenkin. En käsitä miksi tulin
noinkin surulliseksi nimen omaan hänen kuolemastaan, koska en ollut
missään vaiheessa hänen ihailijansa enkä edes blogin aktiivinen
lukija, paitsi hänen bloginsa loppuaikoina, sillä minua kiinnosti
miten hän pärjäsi. Väärin hänen kuolemansa ainakin oli. Hän
kuoli turhaan. Hänestä olisi voinut tulla ihan mitä tahansa.
Uskoin hänen vielä innoittavan omalla selviytymistarinallaan muita
pysymään vahvoina samassa tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti